Käsityö murroksessa 1970-luvulla

Maaltamuutto muutti käsillä tekemisen luonnetta omavaraisuudesta harrastukseen.

Suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtui suuria rakenteellisia muutoksia 1960–1970-luvuilla, kun maaltamuutto kaupunkeihin kiihtyi. Suomessa pitkään ja aktiivisesti toiminut kotiteollisuus alkoi hiipumaan, mutta käsityöharrastus kukoisti edelleen. 

Omavaraisuudesta uuteen elämäntapaan

Käsillä tekemisen suunta muuttuikin yhä enemmän omavaraisesta, tarveperäisestä käsityöstä itseilmaisuun harrastuksen avulla. Persoonallisuuden ja omien valintojen merkitys korostui kaikilla elämänalueilla, myös käsityössä ja murrosvuosien ihanteena oli vapautuminen perinnäistapojen kahleista. Toki välillä perinteestä pompahti esiin huippusuosikkeja, kuten tallukkaat. Koteja sisustettiin muun muassa applikaatiotauluin ja lankakuviointitauluin, joiden tekniikat opittiin lehdistä, askartelukirjoista ja kursseilta. Se mikä ennen opittiin jo kotona, alkoikin tulla opetuksena kodin ulkopuolelta. 

Kansanperinne ja folklore olivat yksi vuosikymmenen muotisuuntauksista, joilla myytiin sekä vaatteita että kodinsisustuksia. Ennen välttämättömänä pakkona olleet itsetekeminen, säilöntä ja remontointi, olivat nyt muotia – osa tiedostavuutta ja ajanhenkistä elämää. Käsitöiden tekeminen innosti jälleen. Virkkaaminen ja neulominen, batiikkityynyt ja makramee-oviverhot olivat muodikkaita. Hameita, liivejä, kasseja ja vuodepeitteitä tehtiin tilkkutöinä ja ommeltiin virkatuista neliöistä. Kuivakukista ja puolukanvarvuista askarreltiin ovikransseja ja muovilangasta virkattiin mattoja. Pariskuntien mukavaa yhteistä tekemistä oli ryijymattojen solmiminen. Koteja uudistettiin liimaamalla tarroja keittiön ja kylpyhuoneen kaakeleihin ja päällystämällä kontaktimuovilla laatikostoja.

Uudet materiaalit toivat paljon lisää mahdollisuuksia tuotteiden suunnitteluun. Muovi oli 1970-luvun alkupuolen muotimateriaali ja yhdessä lasikuidun kanssa ne vapauttivat muun muassa kalustemuotoilun. 

Perusnäyttelyn vitriiniin on koottu 1970-luvun käsityötä.

Mikä on miehen rooli?

Maaltamuutto kaupunkiin muutti myös kuvaa miesten ja naisten tehtävistä. Miehet kokivat usein joutuvansa lähiöasunnossa luovuttamaan isäntävallan vaimolleen, sillä vaimolla säilyivät perinteiset kotityöt, mutta mies ei saanut omien töiden tilalle oikein mitään. Pientaloasumisen myötä heräsi kuitenkin miehinen tee-se-itsekulttuuri uudestaan, kun markkinoille tuli kotinikkarin elämää helpottavat työvälineet, maalit ja puujalosteet. 1970-luvun pientaloasujat olivat tee-se-itse-ihmisiä jopa niin, että hyvin monet rakensivat koko talon itse. Sisustusoppaat ja rakentamisen lehdet neuvoivat tapetoinnin, maalaamisen ja kodin rakennustöiden alkeita sekä erilaisten kodin kalusteiden valmistamista. 

Naistenlehtien ohjeet käsityön, sisustuksen ja ruoan maailmaan kasvoi hurjasti. Työssäkäyvien naisten määrä nousi ja lehdet vastasivat paitsi virkaäidin tarpeeseen unelmoida elämästään nostalgian leimaamana perheenemäntänä, myös lisääntyvään vapaa-aikaan. Uskottiin, että perheen hyvinvointi lisääntyi kodinsisustamisen ja käsitöiden kautta.

Valmisvaatetta vai itse ommeltua?

Vaikka valmisvaateteollisuus oli korvannut suurelta osin kotien vaatekaappien sisällön, 1970-luvun perheenemännät ompelivat vaatteita myös itse. Mittojen ottaminen ja kaavojen suurentaminen lehtien mallipiirustuksista olivat osa yleissivistystä. Erityisesti kotona ommeltiin lasten vaatteita ja naisten kotitakkeja ja arki- ja pyhäesiliinoja. Kotitakit ja esiliinat suojasivat vaatteita ja kertoivat myös perheenemännän tehtävän ammattimaisuudesta. Se haluttiin nähdä asiantuntijatyönä, jota varten tarvittiin erityiset työvaatteet. Oli itsestään selvää, että naiset osasivat päärmätä verhot ja lyhentää lahkeet, ja vaatteiden paikkaaminen oli arkipäivää opiskelijoiden ja asunnonsäästäjien talouksissa. Paikatut farkut olivat suorastaan muodikkaita.

Neuvonta-asemilla, kouluissa ja kursseilla tehtiin kansanomaisia vaatteita, mutta niitä kaivattiin myös myyntiin. Lähiöiden asukkaat pyrkivät yhdistämään kaupunki- ja maaseutuasumisen eri puolia toisiinsa ja keskustan trendinluojat häärivät keittiöissään pitkät emännänesiliinat kodikkaasti hulmuten. Kansanomaiset kirjoneuleet, Jussi-villapaidat ja kauluksettomat riihipaidat olivat suosittuja. Lapikkaat olivat vuoden 1976 vaiheilla ajankohtainen versio muodikkaista pitkävartisista saappaista. 

Vuosien varrella muoti on vaihdellut, mutta käsityöt säilyvät edelleen yhtenä rakkaimmista harrastuksista. Kansanperinteet nostavat jälleen päätään, tällä kertaa ekologisen elämäntavan merkeissä. Halutaan tehdä itse, säästää luontoa ja hyödyntää materiaalia uudelleen. 

Vuonna 2019 museon blogissa kurkistellaan perusnäyttelyn esineisiin ja tarinoihin niiden takana. Esineiden kautta on hyvä kurkistaa menneiden aikojen suomalaiseen elämänmenoon ja ilahtua, jos jokin jo unholaan painunut tapa on herätetty uudelleen henkiin. 

Teksti: Sari Koskinen ja Suomen käsityön museo 
Kuvat: Suomen käsityön museo/Mikko Auerniitty