Käspaikkojen kauneutta
Suomen käsityön museon perusnäyttelyn vitriineissä roikkuvat kapeat, punaisella valkoiselle kirjotut liinat eli käspaikat voivat olla luterilaiselle kävijälle vähän vieraampi tuttavuus. Käspaikat tunnetaan kuitenkin kaikkialla ortodoksisen karjalaisväestön keskuudessa. Karjalainen nimitys käspaikka, tulee sanoista käsi ja paikka.
Käspaikkoja on käytetty monissa eri tilanteissa niin kodeissa ja kuin kirkollisissa toimituksissa. Kotona käspaikkoja käytettiin oven suussa käsipyyhkeinä ja keittonurkkauksessa astiapyyhkeinä. Juhlapöydässä syöjien polville asetettiin pitkä käspaikka, johon pyyhittiin suuta ja käsiä syötäessä rasvaisia piirakoita.
Kaikista arvokkain paikka käspaikalle kotona oli ikonin yläpuolella. Karjalassa ikkunassa roikkuva käspaikka merkitsi kuoleman vierailua talossa. Sitä pidettiin vainajan kulkutienä maailmasta tuonpuoleiseen, ja se voitiin laittaa vainajan mukaan arkkuun tai sitoa vainajaa kuljettaneen hevosen luokkiin. Hevosella ollut liina jätettiin usein hautausmaalle estämään vainajan kotiinpaluu. Kirkollisissa juhlatoimituksissa käspaikat keräsivät itseensä pyhyyttä ja parannusvoimaa, joten vanhoja käspaikkoja arvostettiin enemmän kuin vasta tehtyjä.
Museon perusnäyttelyn Elämän kehä -osuudessa olevat käspaikat ovat valmistuneet 1900-luvun alussa ja ovat osa museon vanhaa kokoelmaa, joka syntyi osana Valtion kotiteollisuusmuseon toimintaa. Yhteen käspaikkaan on kirjottu vuosiluku 1851. Käspaikkojen kuviot on kirjottu etupistokirjonnalla ja niissä näkyy käspaikoissa suositut kuviot: erilaiset lintuaiheet, geometriset kuviot sekä muut eläin- ja ihmisaiheet. Varsinkin lintuja näkee käspaikoissa usein. Lintu nähtiin hyvän viestin tuojana ja sen kirjominen käspaikkaan merkitsi onnen konkreettista läsnäoloa. Kuviot säilyivät samoina vuosisatojen ajan niiden liittyvän symboliarvon takia ja ne toteutettiin samalla työtavalla. Suuritöisimmät käspaikat kulkivat perintönä äidiltä tyttärelle useassakin polvessa.
Arki- ja juhlakäyttöön valmistetut käspaikat erosivat toisistaan koristelun perusteella. Käspaikat koristettiin joko kirjailemalla kuviot valmiille kankaalle tai kuvioimalla kangas sitä kudottaessa. Arkikäyttöön tarkoitetut käspaikat olivat koristeettomia, kun juhlakäspaikat kuvioitiin joko etupistokirjonnalla, revinnäisellä, ketjuvirkkauksella tai punapoiminnalla. Joskus käspaikan päätyä voi koristaa pitsi, mutta useimmiten ne on huoliteltu kapealla päärmeellä tai reikäommelrivillä.
Käspaikkakankaan leveyden määritti paitsi kangaspuut, myös talon varallisuus. Tavallisin käspaikkakankaan leveys oli 30–40 cm ja pituus aina vähintään kaksi metriä. Arkikäyttöön tarkoitetut käspaikat saattoivat olla huomattavasti lyhyempiä ja juhlakäyttöön tulevat vastaavat jopa kolme-neljä metriä pitkiä.
Vuonna 2019 museon blogissa kurkistellaan perusnäyttelyn esineisiin ja tarinoihin niiden takana. Esineiden kautta on hyvä kurkistaa menneiden aikojen suomalaiseen elämänmenoon ja ilahtua, jos jokin jo unholaan painunut tapa on herätetty uudelleen henkiin.
Teksti: Sari Koskinen ja Suomen käsityön museo
Kuvat: Suomen käsityön museon perusnäyttelystä