Koulun käsitöitä ja koulukäsitöitä
Koulun alkaminen on jännittävää aikaa, niin lapselle kuin vanhemmallekin. Siihen valmistaudutaan eri tavoin ja tärkeitä muistoja luodaan muun muassa ensimmäisen koulurepun tai muiden koulutarvikkeiden hankinnalla. Aikoinaan koulu-uran aloitusta varten valmistettiin niin penaalit kuin ruokailua varten vohvelikankaiset tabletitkin. Nykyään koulutien alkuun ehkä liittyy vähän vähemmän käsitöitä kuin ennen, mutta omaa persoonaa halutaan silti tuoda esiin.
Edelleen kouluun kuitenkin liittyy paljon käden taitojen onnistumisia ja epäonnistumisia sekä huomaamattomampia tarinoita suomalaisesta käsityöstä. Kouluissa käsityötä löytyy muualtakin kuin käsityötunneilta, kuten vaikka Hymypatsaista ja koulutauluista, jotka saattavat olla nykyään jopa hyvinkin arvokkaita.
Joissain kouluissa voi yhä roikkua seinillä vanhoja – tai uusintapainoksia – koulutauluja. Myös opetustauluina ja havainto- tai seinätauluina tunnetut kuvalliset ja opettavaiset kokonaisuudet ovat jääneet hyvin mieleen ja hankkiipa niitä moni nykyään kotiinsakin.
Hyvä opetustaulu onkin paitsi esteettisesti miellyttävä, myös tiedollisesti kertova. Kuvan tehtävä on havainnollistaa, tarkentaa, vaikuttaa, helpottaa tulkintaa ja selventää asioita. Nykyään samaa asiaa ajavat suositut infograafit, joilla halutaan tiivistää paljon asiaa yhteen havainnollistavaan kuvaan. Tavallaan koulutaulujen idea siis elää edelleen, tosin ehkä vähän vähemmän käsityömäisessä toteutustavassa. Vaikk ihminenhän se käsin niitä infograafejakin kokoaa ja jotkut ovat tehneet niiden luomisesta jopa ammatin!
Koulutauluja oli kahden tyyppisiä: osa tauluista oli taidejäljennöksiä, osa tehty nimenomaan koulutauluiksi. Taidejäljennöksistä suosittuja olivat kansallistunnetta kohottavat suurmiesten kuvat sekä arvostetut historiamaalaukset. Taidekuvin pyrittiin kohentamaan erityisesti syrjäseutujen lasten taiteentuntemusta ja kauneusaistia ja koulutaulu olikin usein lapsen ensimmäinen kosketus taiteeseen. Muissa koulutauluissa aiheina saattoi olla historia, maantieto, matematiikka tai ympäristö, kuten rakastetuissa Ebba Masalinin kasviaiheisissa tauluissa.
Myös suomalaiseen perinteeseen vahvasti kuuluneet Hymypoika ja Hymytyttö-patsaat syntyivät käsityönä. Alun perin Opintorahastoyhdistysten Tuen yliasiamies Pentti K. Vilppulan Hymy-merkkinä syntynyt ajatus kerätä varoja varattomien lahjakkaiden opiskelijoiden stipendiä varten vuonna 1952, kehittyi pienoisveistokseksi. Hymypoika onkin patsaana kuvataiteilija Heikki Niemisen ehdottomasti laajimmalle levinnyt. Myöhemmin rinnalle syntyi myös Hymytyttö-patsas, sekin Niemisen kynästä. Kaikki Hymy-veistokset olivat valaja Ernesto Magin valmistamia aina vuoteen 1984 saakka, jonka jälkeen työ siirtyi porvoolaiselle valaja Pirkko Kärkkäiselle. Samalla Hymypojan profiili muuttui korkeaotsaisemmaksi ja ”kikkanokka” hävisi pehmeäpiirteisemmän nenän tieltä.
Hymypatsaan saamisen myönteisinä vaikutuksina mainitaan itsetunnon vahvistuminen varsinkin ujoilla ja hiljaisilla voittajilla, ulospäin suuntautuvan ja ympäristölle avoimen asenteen kehittyminen. Hymypatsaan uskottiin myös lujittavan uskoa siihen, että avoin ja ystävällinen suhtautuminen ympäristöön, työtovereihin ja kanssaihmisiin lisää viihtyvyyttä ja jopa henkistä turvallisuutta. Hymypatsaisiin liitetään myös ristiriitaisia ja jopa kielteisiä tunteita, kuten leimautumisen liian kiltiksi Hymy-ihmiseksi, mikä on ollut henkisenä esteenä aggressioiden purkautumiselle.
Toki käsityöt ovat olleet ja ovat edelleen tärkeä osa myös koulun opetusta. Kenelläpä ei olisi joko nostalgian kaihoisia tai kauhun täyttämiä tarinoita koulun ”kässätunneilta”. Niiden tarinoita ja tietenkin itse tuotoksia löytyy myös museon perusnäyttelystä Käsityössä elämän tuntu, mm. Myrsy-laiva tarinoineen (blogiarkiston sivu 29), johon myös Antti Holma ihastui Instagramissa aikoinaan. Koulukäsitöitä onkin käsitelty jo aiemmin blogissa, mutta liitetään tähän yksi tarina, koska niitähän riittää!
”Ensimmäinen koulukäsityöni kansakoulussa syksyllä 1960 oli mustekynän pyyhin. Erivärisiä, samankokoisia, pyöreiksi leikattuja kangaspaloja laitettiin päällekkäin noin 5–8 kpl ja niitä piti yhdessä keskelle ommeltu nappi. Pyyhin oli tarpeellinen, koska aineet kirjoitettiin ensin lyijykynällä ja korjausten jälkeen mustepulloon kastetulla mustekynällä, jossa oli puuvarsi ja irrotettava terä. Käytön jälkeen mustekynä pyyhittiin kuivaksi itse tehtyyn pyyhkimeen”, kertoo Riitta.
Koulukäsitöihin liittyviä tarinoita, kuten muitakin käden taitoihin liittyvää elämää tallennetaan osaksi Suomen käsityön museon kokoelmia.
Teksti: Sari Koskinen, Suomen käsityön museo