Museon puuhia näyttelynvaihdon aikaan

Pinja Eerola kertoo ajastaan valokuvausharjoittelijana museossa

Olin Suomen käsityön museolla valokuvausharjoittelijana muutaman kuukauden, ja sain sinä aikana nähdä paljon erilaisia prosesseja, joita museossa käyvä ei tule ajatelleeksi.
Miten näyttely vaihtuu? Mitä vaaditaan taiteen ja vanhojen esineiden käsittelyyn? Mitä museossa töissä oleva oikeastaan tekee?

Yksi ensimmäisistä hommistani oli kuvata Huomisen Huopaa- näyttely kaikessa komeudessaan. Huovutettuja töitä joihin oli painettu valokuvia, patsaita huopatossuista, upeita kolmiulotteisia töitä seinillä. Värejä ja sävyjä, eläimiä ja ihmisiä, kulttuuria ja jopa uurna viimeiselle matkalle. Kuulemma sen esillepanoon kului toista viikkoa.

 

Yläkerran näyttelytila ennen purkua. Esillä Huomisen huopaa.
Yläkerran näyttelytila ennen purkua. Esillä Huomisen huopaa.
Alakerran näyttelytila ennen näyttelyn purkua.
Alakerran näyttelytila ennen näyttelyn purkua. 

 

En olisi ikinä uskonut, että, kun näyttely puretaan, kaikki tapahtuu niin nopeasti. Filtti ry:n edustajien ja museon oman henkilökunnan avulla kyltit seinistä katosivat alta aikayksikön (tiesittekö, että nekin ovat kiinni vain sinitarralla?), työt pakattiin niille merkittyihin kuplamuoveihin, väliaikaiset seinäkkeet ja -jalustat kannettiin pois, naulat seiniltä poistettiin, kahdessa työpäivässä. Kahvitauolla saatiin kinuskikakkua. 

 

Sinne ne katoaa seiniltä - Huomisen huopaa -näyttelyn teokset.
Sinne ne katoaa seiniltä - Huomisen huopaa -näyttelyn teokset.
Tällä kertaa käytössä oli ensimmäistä kertaa kuvalliset kuplamuovit, jolloin pakkaaminen nopeutui huomattavasti.
Tällä kertaa käytössä oli ensimmäistä kertaa kuvalliset kuplamuovit, jolloin pakkaaminen nopeutui huomattavasti.

 

Jo toisen päivän iltapäivänä salit olivat tyhjiä. Näyttely, jota rakennettiin viikkoja, oli kadonnut jälkiä jättämättä.

 

Yläkerta kaikuu tyhjyyttään.
Yläkerta kaikuu tyhjyyttään.
Alakerta vastaa.
Alakerta vastaa.

 

Uusi näyttely Keramiikan toinen luonto alkoi rakentua tilaan jo seuraavina päivinä. Siihen aiemmin valittuja taiteilijoita käytiin haastattelemassa, jolloin pääsin museon autolla reissuun mukaan!
Pääsimme vierailemaan kahdessa ihanassa taiteilijakommuunissa, josta työtiloja saa vuokrata. Ne olivat sen näköisiäkin, tehdashalleista sävellettyjä luovuuden keskuksia. Haastattelua varten kasattiin peräkontissa kulkeva matkastudio, ja kuhunkin haastatteluun kului yli tunti. Sitten kuvattiin vielä taiteilijan työskentelyä. 

 

Porukkaa riitti pienessä Lotta Mattilan studiossa
Porukkaa riitti pienessä Lotta Mattilan studiossa.
Lotta Mattila - saven ”lälläämistä’
Lotta Mattila - saven "lälläämistä".

 

Päällä on kaksi mikrofonia, valot, kaksi kameraa ja vielä nauhuri. Huoneessa seisoo monta ihmistä ulkona kuvasta, ja ymmärrettävästi kaiken keskipisteenä istuvaa taiteilijaa jännittää. Pian jännitys kuitenkin laukeaa, ja juttua alkaa tulla. Videot muokataan näyttelyä varten lyhyiksi pätkiksi, joista kävijä voi kurkistaa ihmiseen ja tekniikkoihin taiteen takana.

 

Katri-Maria Huhtakallio työstää tammenterhoa näyttelyä varten.
Katri-Maria Huhtakallio työstää tammenterhoa näyttelyä varten.

 

Nyt uusi näyttely lepää kokoushuoneen tasoilla osittain purettuna, juuri maalatut seinät loistavat koskemattomuuttaan ja yksinäinen rakennustelineen osa kulkee pyörillä sitä kaipaaviin tiloihin.

 

Luentosali muuntautuu näyttelynvaihdon ajaksi työtilaksi.
Luentosali muuntautuu näyttelynvaihdon ajaksi työtilaksi. 

 

Osa taiteilijoista on varmistamassa töidensä esillepanoa, ja tunnelma on jännittyneen kiireinen. Vielä on kolme päivää h-hetkeen, ja sieltä se näyttääkin. Kaikki on kesken. Mutta kyllä siitä valmista tulee.

 

Lotta Mattila maalaa seinään metsää.
Lotta Mattila maalaa seinään metsää. 

 

Kansallispukukeskus vaihtoi myös vitriininsä sisällön. 

 

Kujan edellinen näyttely, Uudenkarheat kansallispuvut.
Kujan edellinen näyttely, Uudenkarheat kansallispuvut. 

 

Oli huvittavaa nähdä, kuinka niin uljaat mallinuket kannettiin varoen ulos vitriinistä. Yksi mallinukeista hajosi kahtia aiheuttaen naurua kaikissa osallisissa.

 

”Hän päätti katketa.”
"Hän päätti katketa."

 

Nuket tuotiin käytävään toimiston puolelle, jossa ne vähitellen riisuttiin. 

 

Vaatettajan odottelijat.
Vaatettajan odottelijat.

 

Myös muita nukkeja koottiin laatikoistaan, ja Mari Varonen sai saapuessaan valita nuket uuteen näyttelyyn. Hän toi kokoelmistaan valitut puvut, ja ne silitettiin ja tärkättiin yhteisvoimin kansallispukukeskuksen porukan kanssa.

 

Mari Varonen kokoelmansa helmien keskellä.
Mari Varonen kokoelmansa helmien keskellä.
Silittäminen on tarkkaa puuhaa. Mari Varonen.
Silittäminen on tarkkaa puuhaa. Mari Varonen. 

 

Mari on mahtava tyyppi ja hänellä on Suomen suurin yksityinen kansallispukukokoelma!
Yksi puvuista oli niin pienikokoiselle naiselle tehty, että mallinuketkin olivat liian kookkaita. Lopulta hihansuut päädyttiin ompelemaan kiinni, kun nappi ei yltänyt ranteen ympäri. Toista pukua koottiin suoraan yli sata vuotta vanhasta valokuvasta mallia katsoen. 

 

”Miten tuo nauha on sidottu lanteille…?”
"Miten tuo nauha on sidottu lanteille…?"

 

Nukkejen peruukit laitettiin, osalle lisättiin huulipunaa. Kun nuket oli vihdoin puettu alushameesta viimeiseen koruun, ne tuotiin pestyyn vitriiniin yksi kerallaan. Valo paljastaa jokaisen pikku rypyn ja irtohiuksen, joten viime hetken korjaukset tapahtuvat vitriinin sisälle kurotellen.

 

”Vähän huulipunaa niin näyttää enemmän minulta!”
"Vähän huulipunaa niin näyttää enemmän minulta!"

 

Mukana on suomenruotsalaista (tiesitkö, että lähes puolet suomen kansallispuvuista on suomenruotsalaisia?), muinaispuku joka perustuu hautalöydöksiin, sekä mysteeripuku, josta toivotaan, että joku kävijöistä tunnistaisi sen. 
Taakse printattiin isot kuvat Marista itsestään, päällään kokoelmiensa helmiä. Mukaan pääsi myös aviomies, jonka päällä olevasta puvusta Mari toivoi mahdollisten tulevien juhlien vakivaatetusta. 

 

Ta-daa! Valmista. Himoitut helmet -näyttely Kujalla.
Ta-daa! Valmista. Himoitut helmet -näyttely Kujalla.

 

Näyttelynvaihdon, mallinukkejen pukemisen, tavaroiden kantamisen ja haastattelureissujen lisäksi kuvataan paljon lahjoituksia ja muuta museon kokoelmaan tulevaa tavaraa, vastataan kysymyksiin puhelimessa, suunnitellaan työpajoja, ruokatarjoilua näyttelyn avajaisiin ja paljon muuta. En sanoisi että museotyö on tylsää, kyllä sen verran paljon mahtuu työtä valkoisten seinien ja upeiden taideteosten esillepanon taakse. Eipä minullekaan paljon vapaa-aikaa jäänyt :D

 

Teksti ja kuvat: Pinja Eerola