Neulanreikäkuvaaminen on valon, kameran ja kuvaajan yhteistyön taidonnäyte
Kuvien ottaminen kännyköillä on tehty todella helpoksi, jolloin kuvavirtaa tallentuu hyvin paljon jopa päivittäin. Jo kuvanottohetkellä näkee, millainen kuvasta tulee, ja sitä pystyy helposti muokkaamaan monin tavoin. Silti kuvien pariin saatetaan palata harvoin. Sen sijaan neulanreikäkameralla kuvaaminen on sattumalle altista näkymän tallentamista ja lopputulos on aina jossain määrin arvoitus.
Neulanreikäkuvaus yhdistää taidon ja sattumanvaraisuuden, käsityön ja taiteen, kemian ja fysiikan sekä valon ja pimeyden. Silti sen toimintaperiaate ja tarpeisto on hyvin yksinkertaisia. Usein kuvaaminen on kokonaisvaltaista ja lähtee liikkeelle kameran rakentamisesta, jossa on vain mielikuvitus rajana. Kameran voi rakentaa helpoimmillaan johonkin valmiiseen rasiaan, vaikkapa kenkälaatikkoon. Kameraksi muunnettaessa kenkälaatikko käsitellään maalaamalla ja teippaamalla sellaiseksi, ettei valo läpäise sen sisuksiin mistään saumoista. Lisäksi siihen lisätään neulan mentävä pienen pieni reikä, josta valo saa luvan kanssa siivilöityä laatikkoon. Aukon voi myös vahvistaa käyttämällä siinä hyvin ohutta metallilevyä, johon reikä tehdään. Tuo neulanreikäaukko pidetään tiukasti peitettynä muulloin kuin kuvausottohetkellä. Sulkija on kuin silmäluomi, jota sulkemalla ja avaamalla määrittelee näkemisen ajan. Janne Seppänen kirjoittaa Levoton valokuva -julkaisussaan (33, 2014) kuinka ”Kameran mekaaninen kokoonpano muistuttaa karkeasti silmän rakennetta: kummassakin ulkomaailman kuva lankeaa pimeään kammioon pienen reiän kautta.” Tämä valojuova piirtää kuvan kameralaatikon ulkopuolelta sen sisäpuolelle vastakkaiseen seinämään, jossa puolestaan odottaa herkkä valokuvapaperi valmiina vangitsemaan kuvan talteen. Valotusajat vaihtelevat aukon koon sekä valo-olosuhteiden mukaan aina muutamasta sekunnista puoleenkin tuntiin.
Neulanreikäkuvauksen tekniikalla on pitkä historia
Neulanreikäkuvauksen tekniikan historiaa tutkiessa pitää katsoa hyvin kauas. Camera obscuran idea on mainittu varhaisimmillaan jo neljäsataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua kiinalaisen filosofin havainnoissa. Samoja havaintoja oli myös antiikin ajan ajattelijoilla sekä arabian oppineilla. Nimi camera obscura on latinaa ja tarkoittaa pimeää huonetta, mikä sattuu myös olemaan suomen kielen vanhakantainen sana pimiölle. Camera obscura tarkoittaa käytännössä tilaa, esimerkiksi huonetta, josta tehdään mahdollisimman pimeä. Tämän jälkeen haluttuun kohtaan tehdään pieni reikä, josta valo pääsee siivilöitymään sisään ja piirtää huoneen seinille kuvan siitä, mitä huoneen ulkopuolella näkyy. Camera obscuraa hyödynnettiinkin paljon korostamalla sen taianomaista ja elämyksellistä piirrettä; esimerkiksi erilaisissa teatterimaisissa esityksissä, joissa katsojat istuivat tilassa, jonne esitys heijastui ulkoa käsin. Tällöin katsoja on siis ikään kuin sisällä kamerassa. Kuten pienen laatikon kanssa kuvaamisessa, myös tällaisessa isommassa rakennelmassa kuva näyttäytyy kääntyneenä ylösalaisin. Camera obscurassa voi siis katsella ulkopuolen tapahtumia kuin ylösalaisin olevaa elokuvaa. Kristian Jalava kirjoittaa pro gradu tutkielmassaan (36, 2018) että ”vaikka valoilmiön tekniset sovellukset ovat ajan mittaan monimutkaistuneet, ovat valon käyttäytymiseen liittyvät fysiikan lait säilyneet tekniikan ytimessä muuttumattomina. Camera obscuran voikin ajatella edustavan kahdenlaista ja hyvin erityyppistä aikaa; suoraan koettavaa nykyhetkeä, ja historiallisen menetelmän kantamaa hidasta aikaa.”
Pienestä reiästä kulkevalla valojuovalla on ollut hyvin merkittävä roolinsa myös arkkitehtuurin ja kuvataiteilijoiden parissa. Arkkitehtuurin parista näitä on löydettävissä edelleen useista eurooppalaisista katedraaleista, esimerkiksi Italiasta. Periaate on täysin sama eli valo piirtää, näyttää ja osoittaa. Camera obscura on toiminut apuna niin tähtien, auringonpimennyksen kuin ajankulkemisenkin hahmottamisessa ja tutkimisessa. Ajansaatossa on myös opittu hyödyntämään erilaisia linssejä neulanreiän kohdalla, jolloin voidaan vaikuttaa paitsi kuvan terävyyteen, myös osittain valotusaikoihin. Eric Rennerin kirjassa Pinhole photography (2019) kerrotaan kuinka camera obscurassa käytettiin suurimmaksi osaksi linssejä jo 1700-luvulla. Ensimmäiset merkinnät linssien käytöstä on 1500-luvulta, vaikka niitä oli käytössä jo sitä ennenkin. 1500-luvulla keksittiin myös hyödyntää tasopeiliä, jolla on pystytty oikaisemaan syntynyttä kuvaa. Kaikkinensa camera obscura ja neulanreikävalokuvaus ovat tärkeä osa valokuvauksen historiaa (ja nykypäivää) sekä myös osa sitä polkua, jonka myötä elokuvatekniikat syntyivät.
Digitaalinen valokuvaus on vienyt monet valokuvaajat mennessään, mutta neulanreikäkuvaamisella on kuitenkin oma uskollinen kuvaajakuntansa ja käsityömäisen, analogisen kuvaamisen pariin aina löytyy uusiakin kuvaajia ja faneja. Eric Renner kirjoittaakin, että silmän lisäksi neulanreikätekniikka on luonnollisin tapa muodostaa kuvaa.
Herkkä kuva paljastaa salansa pimeässä huoneessa
Neulanreikäkameralla kuvatessa valokuvapaperiin kuva piirtyy ylösalaisin ja negatiivina, mikä on tämän tekniikan perusominaisuus. Herkistettyä valokuvapaperia voi käsitellä ainoastaan pimiömäisissä olosuhteissa, koska muussa valossa paperi valottuu jatkuvasti ja menee hyvin nopeasti ylivalottuneeksi – käytännössä siis pilalle. Pimiössä kamerana toiminut laatikko voidaan avata ja irrottaa sieltä valokuvan tallentanut valokuvapaperi, joka sen jälkeen laitetaan kehiteaineiden huomaan kylpemään tietyiksi minuuttimääriksi. Ennen tätä paperi näyttää edelleen täysin valkoiselta, vaikka siihen on jo kuva vangittuna valon piirtämänä. Kehiteaineen kautta kuva saadaan näkyviin ja kiinnittymään niin, että paperin valottuminen päättyy ja sitä voidaan valokuvan tapaan käsitellä missä valo-olosuhteissa tahansa. Hetki, jolloin kuva alkaa piirtyä esiin paperiin on aina yhtä jännittävä ja mielenkiintoinen, lähes taianomainen. Paperi ei myöskään anna mitään armoa, vaan paljastaa kuvassa heti, mikäli laatikon sisään on päässyt vuotamaan valoa muualtakin kuin neulanreiästä.
Antti Nylén pohtii kirjassaan Johdatus filmiaikaan (2017) valoa sekä vastaavasti myös pimeyttä. Pimiötyöskentely on jotain mitä ennen tehtiin useiden kotien kylpyhuoneissa, mutta sittemmin, tekniikoiden muuttuessa, on valokuvien kehittämisen taito muuttunut katoavaiseksi. Nylén kirjoittaa (229, 2017) kuinka ”valokuvat otetaan maailmassa, valossa, yhteisessä tilassa, elämän keskellä. […] Mutta sen jälkeen on vetäydyttävä. On mentävä valosta pimeään: pimeään huoneeseen.” Moni saattaa ehkä aristella pimiötyöskentelyä, vaikka siellä toimiminen on hyvinkin yksinkertaista ja tiettyjen sääntöjen mukaisesti tapahtuvaa. Nylén hahmottelee sitä seremoniallisena, mikä kuvastaa tapahtumaa hyvin, johtuen kuvan kehittämisen eri vaiheista. Tietty järjestys toteutuu aina ja kuvien kehittäminen on kuin seremonian läpivienti. Tästä digikuvauksen parissa jää täysin paitsi.
Valokuvaus on valon ja varjon leikkiä
Kaikenlaista valokuvaamista yhdistää valo ja sen jättämä jälki, oli sitten kyse neulanreikäkuvaamisesta, perinteisestä kamerakuvaamisesta tai kännykällä kuvaamisesta. Valo toimii piirtimenä ja näyttäjänä. Kirjassaan Levoton valokuva Janne Seppänen kirjoittaakin (7–8, 2014) kuinka ”valon jättämä jälki myös yhdistää vanhaa fotokemiallista ja nykyistä digitaalista valokuvaa. Ensin mainitussa valo aiheuttaa muutoksia filmin valoherkissä kemikaaleissa, jälkimmäisessä se muuttaa kuvakennon sähköisiä varauksia. Vaikka prosessit ovat teknisesti erilaisia, kumpikin perustuu valon aiheuttamiin elektronien liikkeisiin materiassa. Valokuva on muillakin tavoin materiaalinen esine: se voidaan vedostaa tai painaa pinnoille tai ottaa näkyviin monissa laitteissa. Koska valotuksessa syntyvä jälki on kuitenkin valokuvan alkupiste, se muodostaa pohjan muille materiaalisuuksille.”
Neulanreikäkuvaamisessa materiaalisuus ja tekeminen tuntuu kokonaisvaltaiselta juuri siitä syystä, että kamera usein rakennetaan itse, kuvat vaativat kehittämisprosessin ja sen jälkeen vielä työstämisen negatiivista positiiviksi, ellei niitä tarkoituksella halua jättää nimenomaan negatiiveiksi. Kuvaaminen on siis hyvinkin käsityömäistä työskentelyä. Neulareikävalokuvat ovat usein unenomaisia, tarinallisen oloisia sekä pehmeäpiirteisiä ja niissä on täysin oma tunnelmansa. Ne hyvin usein ovat myös mustavalkoisia, mutta värillinen versio on myös täysin mahdollinen. Kuvaamisen kokonaisuus vaatii yhteistyötä kameran, kuvaajan ja valon välillä.
Liike on arvaamaton ystävä neulanreikäkameralla kuvaajalle
Ainakaan alussa ei neulanreikäkameraa kannata pitää käsissään, vaan se suositellaan laskettavan tasaisen ja liikkumattoman pinnan päälle kuvaamisen ajaksi. Neulanreikäkamerakuvauksen mielenkiintoinen piirre nimittäin on, ettei liike tallennu helposti kuvaan. Tämä vaikuttaa esimerkiksi ihmisiä kuvattaessa. Liikkeen saa vangittua kuvaan vain, jos liike tapahtuu todella hidastettuna. Näin ollen kameran edestä voi esimerkiksi kävellä, ilman että siitä jää mitään todistetta lopulliseen kuvaan. Tästä johtuen neulanreikäkuvissa ihmiset usein näyttävätkin aavemaisilta tai heistä puuttuu jokin osa. Toisaalta sen myötä, kun kuvaa enemmän, ja yhteistyö kameran, valon ja kuvaajan kolminaisuudessa tiivistyy, oppii myös sen, miten tätä ominaisuutta voi hyödyntää, jos esimerkiksi haluaa vangita kuvaan liikettä tai vaikkapa leikkiä useamman päällekkäisen valotuksen kanssa.
Neulanreikävalokuvissa syvyyttä on aivan eri tavoin kuin esimerkiksi terävissä digikuvissa. Siksi sen kanssa voi myös äärimmäisen herkullisesti leikkiä pienien asioiden kuvaamisella saaden ne vaikuttamaan äärimmäisen suurilta. Koska neulanreikäkuvaamisessa mahdollisuuksia on niin valtavasti, ei sen kanssa koskaan tule valmiiksi, vaan aina voi keksiä uusia tapoja ja kohteita sekä opetella lisää. Ja koska sattumanvaraisuudella on kuitenkin aina tietty osansa pelissä mukana, pysyy lopputuloksenkin näkeminen aina yhtä jännittävänä ja yllättäväkin prosessina.
Kuvausprojekti valitsee kameransa
Neulanreikäkameralla kuvatessa saa aina yhden kuvan kerrallaan, joten ei ole yhtään tavatonta, että kuvaajalla on mukanaan saman tien useampi kamera, jolloin kuviakin voi ottaa samalla reissulla heti useamman.
Taiteilija Jyrki Markkasen neulanreikäkameroita on rakennettu paikkarasioista.
Neulanreikäkuvaustekniikan viedessä mennessään, se yleensä myös innostaa kokeilemaan erilaisten kameraratkaisujen rakentamista. Kameran voi rakentaa vaikka tyhjätystä kookospähkinästä, piparitaikinasta paistamalla, puusta nikkaroimalla, kirjaan kolon kaivertamalla tai kokonaiseen huoneeseen. Useampi valokuvataiteilija on myös hyödyntänyt itseään kamerana käyttämällä suutaan; valokuvapaperin palanen on asetettu suuhun ja huulet toimivat sulkimena. Kehiteaineidenkin kohdalla monet ovat tehneet hyvin kokeellisia tulokulmia käyttäen kehiteaineiden osana esimerkiksi kahvia tai olutta. Tai kuten Neulanreiästä-näyttelyssä huomaa, myös pastakoneella voi olla oma roolinsa. Neulanreikävalokuvaukseen siis liittyy olennaisesti myös uteliaisuus, kokeilunhalu sekä lapsenmielinen leikkisyys.
Timo Remeksen robottineulanreikäkamera ja pastakone, jolla hän kehittää polaroid-filmille ottamansa neulanreikäkuvat.
Vuodesta 2001 alkaen on vuosittain pidetty kansainvälinen neulanreikäkuvaamiselle omistettu päivä eli Worldwide Pinhole Photography Day. Ajankohtana on aina huhtikuun viimeinen sunnuntai. Tämän tapahtuman tarkoituksena on erilaisin tavoin ylläpitää ja lisätä ihmisten tietoutta neulanreikäkuvaamisesta. Lisäksi sen kautta osallistetaan ihmisiä pyytämällä heitä laittamaan sivuille kuvia omista neulanreikätekniikalla ottamistaan valokuvista.
Teksti: Margarita Rosselló Ramón
Kuvat: Suomen käsityön museo, Wikimedia Commons
Lähdekirjallisuus:
Jalava Kristian, 2018. Camera obscuran periaate – tilallisten ja ajallisten rajoitteiden valossa. Taiteen maisterin opinnäytetyö, Aalto yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu, Helsinki
Nylén Antti, 2017. Johdatus filmiaikaan. Kirjoituksia valokuvaamisesta. Siltala, Helsinki
Seppänen Janne, 2014. Levoton valokuva. Vastapaino, Tampere
Renner Eric, 2019. Pinhole photography. From historic technique to digital application. Focal Press
World pinhole photography day: www.pinholeday.org