Paratiisin pukuja ja karsikkolautoja

Pidettiin myös tärkeänä, että elinaikana aloitetut käsityöt saatiin valmiiksi. Mikäli kuolemaa lähestyvällä oli käsitöitä kesken, ne poltettiin, ettei kuolleen sielu jäisi tämänpuoleiseen valittamaan tekemättömistä töistään. 

Kuolema oli ennen elämän kulkuun luonnollisesti kuuluva yhteisöllinen asia. Kuolemaa varten oli voitu varata ennakkoon kuolinpaita, kuolinsukat ja paikoin kintaatkin. Uskomusten mukaan kuolinvaatteita valmistaessa langan tuli olla kertaamatonta, eikä siihen saanut tehdä solmuja. Näin vainajan oli helpompi irrota tästä elämästä. 

Pidettiin myös tärkeänä, että elinaikana aloitetut käsityöt saatiin valmiiksi. Mikäli kuolemaa lähestyvällä oli käsitöitä kesken, ne poltettiin, ettei kuolleen sielu jäisi tämänpuoleiseen valittamaan tekemättömistä töistään. 

Suomen käsityön museon perusnäyttelyn Käsityössä elämän tuntu keskellä on niin sanottu Elämänkehä, jossa käydään läpi käsillä tekemistä osana ihmisen elämää odotuksesta hautaan saakka. Sen kuolemaa käsittelevässä osiossa on esillä muun muassa vanhoja karsikkolautoja 1800-luvun lopulta sekä valkoisia pukuja, jotka muistuttavat vähän rippilapsen albaa. Näihin paratiisinpukuihinkin liittyy paljon kauniita ajatuksia, mutta puvut herättävät silti ihmetystä. Niiden tarinaa ei tunneta. 

Paratiisinpukuja ja karsikkolautoja Suomen käsityön museon perusnäyttelyssä.
Paratiisinpukuja ja karsikkolautoja Suomen käsityön museon perusnäyttelyssä. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi/Suomen käsityön museo

 

Vainaja ei enää kuulunut yhteisöön

Yleismaailmallinen uskomus on ollut, että hautajaisten yhteydessä vainaja siirretään statuksesta toiseen. Vainajan paluuta entisille asuinpaikoilleen pidettiin mahdollisena ja tämä haluttiin estää karsikkojen avulla. 
Karsikon ja ristipuun sekä hautajaisten alkuperäinen ajatus olikin palauttaa järjestys yhteisöön ja irrottaa vainaja elävien yhteisöstä. 

Niin karsikolla, karsikkolaudoilla kuin ristipuilla haluttiin pitää vainajaa liitetyt pelottavat elementit pois omasta elinympäristöstä. Tavan syntyminen liittyi roomalaiskatolisuuteen ja uskonpuhdistuksen jälkeisiin hautaustapoihin. Vainajaa ei välttämättä saatu suoraan vietyä perille kuolleiden yhteisöön, vaan hän jäin hautaan ns. välitilaan. Näin oli tarpeen varautua mahdollista vainajan kotiinpaluuta vastaan. Karsikko oli rajana elävien ja kuolleiden asuinpaikkojen välillä. Karsikkopuu karsittiin oksista siksi, että vainaja paremmin tunnistaisi tämän rajan tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen välillä. Karsikot olivat käytössä Suomessa kansan keskuudessa 1500–1600 -luvuilta saakka ja viimeisimmät maininnat elävästä perinteestä Suomessa ovat 1900-luvun alusta. 

Karsikkolauta 1800-luvun lopulta. Pöljän kotiseutumuseo.
Karsikkolauta 1800-luvun lopulta. Pöljän kotiseutumuseo. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi/Suomen käsityön museo

 

Alkuperäinen karsikon tarkoitus kuitenkin muuttui vähitellen. Kun vainaja oli alun perin pyritty pitämään pois omasta asuinyhteisöstään, myöhemmin karsikkolautojen sijoittaminen omaan pihapiiriin toimi lähinnä vainajan muiston vaalimisena. Kun karsikkolaudat sijoitettiin pihapiiriin, niistä alettiin tehdä myös entistä koristeellisempia.  Perusnäyttelyn karsikkolaudat ovat lainassa Pöljän kotiseutumuseosta. 

Paratiisinpuku

Nykyisin kuolema on pitkälle laitostettu. Sairaalalla, kirkolla ja hautaustoimistolla on jokaisella omat rajatut alueensa ja vainaja luovutetaan pestynä ja puettuna hautaustoimistojen välityksellä omaisilleen edelleen hautaan siunattavaksi, joten vainajien vaatemalliston luoja Helbe Pajari Vernum Oy:stä tietää tarttuneensa arkaan aiheeseen: Ajatus, että kuolinvaate on oikea puku, on Suomessa vieras. 

Pajari muistuttaa, että 1950–1960-luvuille saakka vainajat tavattiin Suomessakin pukea parhaimpiinsa, joskus haudattiin jopa morsiuspuvussa. Tällaista hautajaisperinnettä kulttuuriyrittäjyyden puolesta puhuva Pajari haluaisi elvyttää Paratiisinpuvuillaan. 

– Hautajaiset ovat vainajan juhla, hän on siellä pääosassa, Pajari toteaa ja huomauttaa, että pukeutuuhan saattoväkikin viimeisen päälle. 

Pajari valmistaa pellavasta käsityönä Paratiisinpukuja viimeistä matkaa varten. Vainajien pukumallisto kuuluu 16 pukua, niin miehille kuin naisillekin sekä "enkelipukuja" lapsille. Malliston useimpien pukujen esikuva löytyy varhaiskristillisestä pukutraditiosta ja erityisesti alkuseurakunnan käyttämästä valkoisesta pellavatunikasta, josta käytettiin nimeä "linea alba". Paratiisin pukujen mallisto perustuukin laajaan historialliseen lähdeaineistoon. Pajari tekee puvut alusta loppuun saakka itse. Puvut ovat nappeja myöten maatuvaa materiaalia.

– Koen, että vainajan vaatteet ovat samaa kirkkotekstiilien jatkumoa kastemekon ja rippilapsen alban kanssa. Pukuihin on poimittu vaikutteita keskiajasta ja kansanomaisesta pukeutumisesta. Kaulusten ja hihansuiden kirjailut ovat pikkutarkkoja. Pajari korostaa, että myös viimeinen vaate on persoonallinen valinta, joka kertoo kantajastaan. 

Paratiisinpukuihin kuuluu paljon ajattomia yksityiskohtia.
Paratiisinpukuihin kuuluu paljon ajattomia yksityiskohtia. Kuva: Anneli Hemmilä-Nurmi/Suomen käsityön museo

 

– Tavallisesti asun valitsevat omaiset, mutta moni haluaa nykyään valmistautua tulevaan ja valita puvun itse, Pajari jatkaa. 

 

Vuonna 2019 museon blogissa kurkistellaan perusnäyttelyn esineisiin ja tarinoihin niiden takana. Esineiden kautta on hyvä kurkistaa menneiden aikojen suomalaiseen elämänmenoon ja ilahtua, jos jokin jo unholaan painunut tapa on herätetty uudelleen henkiin

Teksti: Sari Koskinen ja Suomen käsityön museo 
Kuvat: Suomen käsityön museo