Hyppää pääsisältöön
Kuva
Karjalainen kuvio siirtyy tekstiiliin kangaspuissa. Hannele Rusila kutoo. Kuva Suomen käsityön museo/Hannu-Pekka Auraneva. Kuva Suomen käsityön museo/Hannu-Pekka Auraneva. Kuva Suomen käsityön museo/Hannu-Pekka Auraneva
Tekstiileissä karjalainen kuviomaailma siirtyy käyttöön, näyttöön ja kulutukseen
Kuva
Karjalainen kuvio siirtyy tekstiiliin kangaspuissa. Hannele Rusila kutoo. Kuva Suomen käsityön museo/Hannu-Pekka Auraneva

Syksyllä 2021 Suomen käsityön museo käväisi dokumentointimatkalla Pohjois-Karjalassa tallentamassa paikallisten käsityöläisten elämää ja työtä. Tällä kertaa blogissa avataan pari pohjoiskarjalalaisen tekstiilialan yrittäjän arkea. 

Karjalainen kulttuuriperintö mukana tuotannossa ennen ja nyt ─ Hannele Rusila Designin missiona käsillä tekemisen ymmärrys ja arvostus

Karjalaan juurtunut, mutta Pohjois-Pohjanmaalta alun perin kotoisin oleva Hannele Rusila sai verenperintönä kiinnostuksen kädentaitoihin. Käytyään kotiteollisuuskoulun ja sen jälkeen Wetterhoffin opiston Rusila valmistui käsityöalan suunnittelija-ohjaajaksi. Opintojen jälkeen hän oli töissä muun muassa Toika-nimisessä kudonta-alan yrityksessä. Muutto Tuupovaaraan vetämään käsiteollisuusalan työllisyyskurssitoimintaa vuonna 1985 varmisti tulevaisuuden suunnan. Käsi- ja taideteollisuusalan ohjaus-, opetus-, suunnittelu- ja valmistustyö tulivat olemaan Rusilan työsarkana vuosikymmenien ajan. Alueellisella käsityöalan hankkeella pyrittiin löytämään lähiseudun kädentaitajille mahdollisuuksia työelämään. Hankkeessa Rusila oli kehittämässä monipuolisesti käsityöalan tekijöiden työllistymismahdollisuuksia ja opettamassa kädentaitoja. 

Lama kuitenkin saapui Pohjois-Karjalaankin 1990-luvun alussa. Käsityöalan työllistämiskurssit eivät saaneet enää entiseen malliin yhteiskunnan rahoitusta ja Hannele Rusilan opetustyömahdollisuudet tyrehtyivät. Hänelle työttömyys ja korvauksista nauttiminen ei ollut vaihtoehto, vaan hän päätti vuonna 1996, että on aika perustaa oma yritys. Käsityöpalvelupiste-yrityksen toimialaan kuului muun muassa korjausompelua, käsityöalan ohjausta ja valmistamista eli lähinnä kudontaa.

Omien verkostojensa myötä Rusila sai vinkin kahdesta myynnissä olevasta sähkötoimisesta Greifferin kutomakoneesta, jotka hän hankki itselleen. Sopivat toimitilat isoille koneille löytyivät tielaitoksen entisestä hallirakennuksesta, johon mahtui myös tavalliset kangaspuut, ompelutila, varasto sekä konttoritila. Myöhemmin löytyi myös sveitsiläinen Adolf Saurer-merkkinen kutomakone. Tämä yhteistyökumppani sai lempinimen Aatu. Kutomakoneet vaativat laajaa teknistä osaamista sekä opettelua. Apua tähän löytyi lahtelaiselta ammattilaiselta, joka pelasti monesti pulasta silloin kun koneet päättivät lopettaa toimintansa. 

Rusilan oman yrityksen alkuajan tuotteita olivat loimiripsiliinat ja pannunaluset. Greiffer-kutomakoneella mukaan tulivat villa- ja shaalikankaat. Rusila oli muun muassa mukana toteuttamassa Taito Pohjois-Karjalan tuolloisen toiminnanjohtajan Petra Karjalaisen suunnitteleman Karjala-malliston villakangasta, josta valmistettiin hameita. Myöhemmin Aatu-kutomakoneen avulla kudottiin ehjäreunaisia eli hulpiollisia kudonnaisia. Yksi tunnetuimmista malleista on ollut lumihiutalemallinen pellavapyyhe.

Kuva
Hannele Rusila esittelee kutomiaan tekstiilejä. Käsissään kaksi Lumihiutale-liinaa, tumman harmaa ja vaalean harmaa. Kuva Suomen käsityön museo/Hannu-Pekka Auraneva

Hannele Rusila esittelee Lumihiutala-pellavapyyhkeitä. 

Kuva
Hannele Rusila ja Adolf Saurerin kutomakone hänen työhuoneellaan. Kuva Suomen käsityön museo/Hannu-Pekka Auraneva

Rusila on käyttänyt tuotteissaan pääasiassa luonnonmateriaaleja, kuten villaa, pellavaa ja puuvillaa. Kotimaiset raaka-aineet ovat kiinnostaneet häntä, mutta niiden saatavuus on ollut vaihtelevaa. Villatuotteet tehtiin viime vuosina laaman villasta, jonka tuottajan vastuullisuuden Rusila oli selvittänyt tarkkaan. Pellavalangan toimittajia hän joutui etsimään useita kertoja eri puolilta Eurooppaa, kun luottotoimittajat lopettivat langan tuotannon. Netin syövereissä tuli vietettyä aikaa toimittajia etsien.  

Rusilaa on aina kiinnostanut suomalainen käsityökulttuuriperinne, perinteiset materiaalit ja mallit. Niiden toteutuksessa hän on hyödyntänyt erilaisia menetelmiä. Viime aikoina kehitystyön alla ovat olleet arkeen ja juhlaan sopivat karjalaista kulttuuriperintöä hyödyntävät karjalaishenkiset vaatteet sekä miehille että naisille. Ja työ jatkuu edelleen.

Markkinat ja erilaiset myyntitapahtumat ovat olleet aina lähellä Rusilan sydäntä. Suoraan asiakkaan kanssa keskusteltaessa saa Rusilan mielestään parhaan palautteen. Asiakkailta tulee toiveita ja kehittämisehdotuksia, joita ei itse olisi tullut ajatelleeksi. ”Mie oon ehkä henkisestikin semmonen ihminen, että mie enemmän tykkään, että tavarat pistetään esille ja ruvetaan myymään”, pohtii Rusila. Messuilla lähinnä esiteltiin ja otettiin tilauksia vastaan ja se ei ollut Hannelen juttu. Korona-aikana Made by Hannele Rusila -verkkokaupan merkitys on ollut tärkeä. Tuolloin myös videoiden avulla saatiin yhteys asiakkaisiin. Paluu uuteen normaalimpaan arkeen on tuonut erilaiset tapahtumat mukaan takaisin myyntityöhön. 

Vuonna 2021 siirtyminen eläkkeelle ja luopuminen koneellisesta kudonnasta toi elämään uusia kiireitä innovoinnin alalla. Tavoitteena on saada ihmiset tietoiseksi käsityökulttuuriperinnön tärkeydestä. Rusilalla onkin tavoitteena saada laadukkaiden kädentaitajien tuotteita yhteisiin myynti- ja esittelytilaisuuksiin. ”KOTINEN, juurevasti kotimainen” - konseptin avulla asiakkaille on tärkeä saada ymmärrys siitä, mistä tuotteiden hinta muodostuu, ja miksi laatuun kannattaa sijoittaa. Työnäytökset ja tuotemyynti kasvokkain on yksi tärkeä viestintä väylä tulevaisuudessakin.

Kuva
Hannele Rusila kutoo kangaspuilla. Kuva Suomen käsityön museo/Hannu-Pekka Auraneva

Hannele Rusilalle ovat kangaspuut tulleet tutuksi vuosikymmenten aikana. Oman yrityksen alkuaikoina kangaspuut olivat kovassa käytössä, kun hän kutoi poppanoita ja loimiripsiliinoja. 

Kuva
Adolf Saurerin kutomakone Hannele Rusilan työpajalla. Kuva Suomen käsityön museo/Hannu-Pekka Auraneva

Aatun eli Adolf Saurerin kutomakoneen kanssa yhteistyössä Hannele Rusila on luonut meille niin tutuksi tulleen pellavaisen Lumihiutale-pellavapyyhkeen. Nimi tulee perinteisestä lumihiutale-sidoksesta.

Kukkilintukuvioisista pellavavaatteista käsityöläisuralle ja työllistämään paikallisia ─ Koita Design: Eija Irene Hiltunen, Ilomantsi

Pohjois-Karjalassa syntyneen Eija Irene Hiltusen tie vei maailmalle jo pienenä tyttönä, kun hän perheensä muutti lapsuudessa Ruotsiin työn perässä. Ruotsissa vietettyjen vuosien jälkeen Hiltusen tie toi hänet takaisin Suomeen opiskelemaan Helsingin yliopistoon ja taideteolliseen korkeakouluun. Visuaalinen kulttuuri valloitti monipuolisuudessaan ja hän valmistui valokuvaajan ammattiin, joka vei mukanaan vaihteleviin projekteihin ja työtehtäviin.

Kuva
Eija Irene Hiltunen, Koita Design. Kuva Suomen käsityön museo/Hannu-Pekka Auraneva

Eija Irene Hiltunen, Koita Design.

Kun Hiltunen oli toiminut viitisentoista vuotta valokuvaajana ja tuonut esille yritysten parhaita puolia valokuvauksen keinoin, oli muutoksen aika. Maalle muutto oli ollut ajatuksissa jo vuosia ja synnyinseutu siinsi silmissä. Ilomantsin Kuuksenvaaran vuonna 2007 lakkautettu koulu löytyikin osin sattumalta ja muutamien mutkien kautta uudeksi rakkaaksi kiintopisteeksi. Oli ryhdyttävä luomaan ja kehittämään omaa yrityskuvaa, jossa aiemmasta kokemuksesta oli hyötyä. Valokuvaaminen jatkui ja koululla oli mahdollisuus kehittää majoitus- ja matkailutoimintaa. Ilomantsin kunnan ja oman seutukunnan hyvinvoinnista ja menestymisestä tuli sydämen asia. Kehitystyön yhtenä tuloksen syntyi vuonna 2018 ilomantsilaiselta joelta nimensä saanut tekstiilialaan keskittyvä Koita Design -yritys.

Kuva
Koita Designin työ- ja myymälätila Kuuksenvaaran koululla. Rekeissä Koita Designin vaatteita, taustalla Eija Irene Hiltunen. Kuva Suomen käsityön museo/Hannu-Pekka Auraneva

Eija Irene Hiltunen avasi Kuuksenvaaran kansakoululle vaatteiden ja asusteiden myynti- ja esittelytilan vuonna 2021. Tila on avoinna kesäisin ja sopimuksesta.

Käsityöllisen yritystoiminnan ja oman yrityksen Eija Irene perusti vähän kuin vahingossa. Omalla matkailualan yrityksellä sekä paikallisella ravintola Parppeinpirtillä oli tarve perinnehenkisiin asuihin. Eija Irene Hiltunen suunnitteli alueen kulttuuriperintöä myötäilevän ja sopivan rennon työ- ja tarjoiluasun. Näin syntyi ensimmäisen pellavainen essu ja säpsänä-päähine. Kuvioksi löytyi karjalaisesta kuviomaailmasta tuttu kukkilintukuvio, josta syntyi Koita Designille tunnusomaiseksi muodostunut onnenlintu. Pientä omaakin Hiltusen kukkilinnussa on perinteiseen verrattuna, sillä hän on stilisoinut lintuparin ja antanut niille silmät.  Mekkoja, huppareita ja tunikoita käsittävä vaatemallisto on muotoutunut yhteistyössä asiakkaiden kanssa. Hiltunen tekee yhteistyötä ammattimaisen kaavoittajan kanssa ja vaatemallistoa muokataan asiakaspalautteen myötä. Koita Designin tuotteita on myynnissä Taito Pohjois-Karjalan toimipaikoissa Joensuussa ja Ilomantsissa, kesäisin myös Kuuksenvaaran koululla. Verkkokauppa tuo tuotteet lähelle kuluttajia eri puolilla maapalloa. 

Kuva
Kukkilintukuvio kankaassa painettuna. Koita Designin harmaata pellavakangasta. Kuva Suomen käsityön museo/Hannu-Pekka Auraneva

Kukkilintu, onnentuoja, on pääroolissa useissa Koita Designin tuotteissa.

Kotiseuturakkaalle Eija Irene Hiltuselle on tärkeää, että tuotteet ommellaan Pohjois-Karjalassa, Kiteellä, Joensuussa ja Ilomantsissa. Suurin osa kankaista painetaan Forssassa, osa jopa Ilomantsin Kuuksenvaarassa. Työllistämällä paikallisia saadaan elinvoimaa nimenomaan tälle omalle seudulle. Hiltusen oma käsityöyrittäjyys onkin suurelta osin eri työvaiheiden koordinoimista ja tietenkin vaatesuunnittelua.

Kuva
Koita Designin pellavaisia vaatteita rekissä. Vaatteissa kukkilintukuvio. Kuva Suomen käsityön museo/Hannu-Pekka Auraneva

Pellava on materiaali, jossa yhdistyy pitkä pohjoiskarjalaisen käsityökulttuuriperintö ja nykypäivä.

Jos joku sanoo Eija Irene Hiltuselle, että eihän monialayritys voi siellä syrjässä pärjätä, hän todistaa, ettei väite pidä paikkaansa. ”Ensinnäkään Ilomantsi ei ole syrjässä, jos ajatellaan myynti- ja markkinointimahdollisuuksia. Toisaalta syrjästä löytyy luonnonrauhaa, hiljaisuutta ja turvaa – ja tälle kaikelle on aika nyt ja tulevaisuudessa”, Hiltunen kuvaa. 

Kuva
Eija Irene Hiltunen työhuoneellaan Kuuksenvaarassa. Kädessä punainen vaate. Kuva Suomen käsityön museo/Hannu-Pekka Auraneva

Kuuksenvaaran koulun tiloissa Eija Irene Hiltunen suunnittelee Koita Designin tuotantoa ja valmistaa ensimmäisen prototyypin, jonka pohjalta valmis tuote muotoutuu yhdessä kaavoittajan ja ompelijoiden kanssa.

Teksti: Seija Hahl
Kuvat: Suomen käsityön museo/Hannu-Pekka Auraneva