Puukon jälki miehen mittana

Juha lupasi tällöin tehdä emännälle tuolin yhtä pian kuin emäntä juuston, ehdolla että saisi juuston palkakseen. Hätinä vain emäntä sai samaan aikaan juustonsa valmiiksi.

Kädentaidot ovat aina olleet arvossaan, mutta entisaikaan niiden merkitys oli kultaakin arvokkaampi. Sukupuoliroolit olivat selkeät myös käsillä tekemisessä, ja miesten puhdetöinä syntyi puukolla ja kirveellä, jos jonkinlaista kodin esinettä ja tietysti arvostusta naimamarkkinoilla. 

Entisajan isännän arvostus syntyi kädentaitojen myötä. Niin nuoren kuin vanhankin miehen tuli taitaa puukon ja kirveen käyttö ja itse tehdyt työkalut ja varusteet kertoivat miehen kyvystä elättää ja pärjätä elämässä, aivan kuten nykyään voidaan tiirailla työelämämenestystä tai kukkaron paksuutta. Vapaa-aikaa käytettiin puukkoa heilutellessa, ei junkkarina, vaan kotona puhdetöissä. 

Tunnistettava kädenjälki hurmaajana

Usein puhutaan käsitöistä naisten arvona naimapuuhissa. Kuitenkin myös miehuuden mittana oli monitaituruus sekä materiaalien, työtapojen ja tekniikoiden tuntemus, sillä kaikki työt oli hallittava itse. Moni arvioikin sulhasehdokasta erityisesti kädentaitojen mukaan. Taitava tekijä tunnettiin puukon jäljestä tai sen näkymättömyydestä. Veistäjän mielessä oli oma morsian, kun hän valmisti rukinlapaa, rullatuolia, vyyhdinpuuta tai kaulauslautaa puhdetöinään. Siksi pelkkä tavallinen hyvin tehty esine ei riittänyt, vaan tyhjät pinnat täytettiin koristeellisin koverruksin, ornamentein ja maalauksin. Kuviot kertoivat ajatukset, joita ei muutoin saatu sanotuksi. 

Mies näytti taitojaan myös matkalla vihkikirkkoon kulkupelin käytännöllisen koristeellisella muotoilulla: niin länget, silankaaret, setolkat kuin kärrit ja reet olivat näyttö- ja käyttökaluja. Suuri osa kansantaiteen tuotteista on siis ollut naimisiinmenoa ja häiden valmistelua varten tehtyjä tunteenilmaisuja. 

Myös tuohta käytettiin paljon puhdetöissä. Tuohet irrotettiin koivuista alkukesästä, touko-kesäkuussa, ja käsiteltiin käyttövalmiiksi. Tuohilevystä irrotettiin päällyskerros, jonka jälkeen jäljelle jäänyt osa hiottiin hiekkapaperilla ja kiillotettiin.  Tuohesta punottiin köyttä, kontteja, virsuja, tuokkosia ja juomakippoja. Sitä käytettiin jopa katontekoon ja seinäeristeissä. Erilaisissa tuohiesineissä taitajan kädenjälki pääsi taas loistamaan erilaisissa koristeluissa. 

Tuohinen laukku ja puinen rasia Suomen käsityön museon perusnäyttelyssä.
Tuohinen laukku ja puinen rasia Suomen käsityön museon perusnäyttelyssä. Kuva: Suomen käsityön museo/Anneli Hemmilä-Nurmi

 

Puhdetöinä valmistui myös hienoja huonekaluja. Esimerkiksi tämä vihertävän siniseksi maalatun tuolin on valmistanut vuonna 1860 jurvalaisen torpan poika, Juha Simonpoika Blomstén (1833–1870). Hän oli paitsi taitava puuseppä, myös räätäli, muurari ja seppä. Tuoli on hankittu museon kokoelmiin jo vuonna 1912. Suomen käsityön museon ensimmäinen museonjohtaja Lauri Mäkinen kertoo Blomsténista ja hänen tekemästään tuolista:

"Aiheuduin viime talvisilla matkoillani sattumalta kuulemaan tästä miehestä mielistyttyäni erääseen hänen tekemäänsä tuoliin. ’Tämän se Juha teki äitivainajalleni kolmessa tunnissa’, kertoi talon vanha isäntä. ’Tapaus oli ollut semmoinen, että Juhan tullessa taloon valitti juustoaineksia valmisteleva emäntä äsken rikki menneen tuolin kohtaloa. Juha lupasi tällöin tehdä emännälle tuolin yhtä pian kuin emäntä juuston, ehdolla että saisi juuston palkakseen. Hätinä vain emäntä sai samaan aikaan juustonsa valmiiksi.’” Tuoli oli käytössä vuodet 1860–1912. 

Renesanssituoli 1860-luvulta Suomen käsityön museon perusnäyttelyssä.
Käsin tehty tuoli 1860-luvulta Suomen käsityön museon perusnäyttelyssä. Kuva: Suomen käsityön museo/Anneli Hemmilä-Nurmi

 

Kiinnostaako miesten käsityöt? Lainaa Kyllä äijätkin osaa -ääniopas museon infosta ja kuuntele tarinoita museon perusnäyttelyssä Käsityössä elämän tuntu

Vuonna 2019 museon blogissa kurkistellaan perusnäyttelyn esineisiin ja tarinoihin niiden takana. Esineiden kautta on hyvä kurkistaa menneiden aikojen suomalaiseen elämänmenoon ja ilahtua, jos jokin jo unholaan painunut tapa on herätetty uudelleen henkiin. 

Teksti: Sari Koskinen ja Suomen käsityön museo 
Kuvat: Suomen käsityön museo