Rakastettu tikkurineule
Suomen käsityön museon perusnäyttelyssä on tekstiilejä usealta suomalaiselta paikkakunnalta ja yleensä niiden taustalla on uskomattomiakin tarinoita. Ehkä eniten ihastuksen ääniä ja haikailevia henkäyksiä kuitenkin herättää lasin takaa löytyvä kulunut ja rikkirakastettu neule. Museossa tämä vaaleanruskea paita kulkee nimellä rakkausvillapaita tai tikkurineule. Neule kantaa mukanaan tarinaa uskollisuudesta ja vankkumattomasta ystävyydestä.
Tikkuriksi kutsutaan villapaitoja, joita on kudottu Hailuodossa 1800-luvun alkupuolelta lähtien. Se on kudottu käsin sukkapuikoilla värjäämättömästä suomenlampaan villasta. Malliltaan tikkuri on yksinkertainen, pääosin joustinneuleena kudottu. Neuleen suurinta koristusta kutsutaan västäräkikis. SE on edessä ylhäällä oleva helmineuleena kudottu neliö. Tikkuri oli luotolaisen miehen työ- ja pyhäpaita, mutta etenkin kalastajat käyttivät sitä sadesäällä ja kalamatkoilla.
Entäs se rakkausvillapaidan tarina sitten? Se kertoo kahdesta lapsuuden ystävästä, sodasta, rakkaasta lahjasta ja käsityön kestävyydestä.
”Hailuotolaiset naapurukset, tyttö ja poika, olivat hyvät ystävykset koko lapsuutensa. He leikkivät ja viettivät aina aikaa yhdessä. Heidän odotettiin menevän naimisiinkin. Sodan myötä ystävysten tiet kuitenkin erkanivat – poika joutui rintamalle ja tyttö jäi kotiinsa Hailuotoon.
Sodan aikana tyttö meni naimisiin toisen pojan kanssa. Pojan palattua sodasta hän jäi kotiseudulleen Hailuotoon kalastajaksi. Naimisissa ollessaan tyttö kutoi lapsuudenystävälleen lahjaksi tikkuriröijyn. Saajalleen tikkuri oli niin rakas, että hän piti sitä melkein 50 vuotta, kuolemaansa asti.
Mies sai sukulaisiltaan lahjaksi useita neuleita, että olisi voinut luopua vanhasta ja kuluneesta tikkuriröijystä. Hän ei koskaan pukenut niitä päälleen, vaan paikkasi niillä rakasta tikkurineulettaan. Hän parsi pienen kalastajamökkinsä lampun valossa kulunutta ja rispaantunutta neulettaan.
Erakkona eläessään hän oli luopunut monesta asiasta, mutta ei lapsuudenystävänsä lahjasta. Rakas neule palveli omistajaansa loppuun asti.”
Vuonna 2019 museon blogissa kurkistellaan perusnäyttelyn esineisiin ja tarinoihin niiden takana. Esineiden kautta on hyvä kurkistaa menneiden aikojen suomalaiseen elämänmenoon ja ilahtua, jos jokin jo unholaan painunut tapa on herätetty uudelleen henkiin.
Teksti: Sari Koskinen
Kuvat: Suomen käsityön museon kokoelmat