Löydöstä muinaispuvuksi 22.4.–18.9.2022

Muinaisina aikoina mahtava emäntä haudattiin peitettynä pronssispiraalikoristeista välkkyvään viittaansa, kupeillaan upea nauhavyö. Lähes tuhat vuotta myöhemmin arkeologien tutkimustyön ja käsityöläisten osaamisen yhteistyönä syntyvät muinaispuvut kertovat rautakauden upeista puvuista ja taidokkaista käsityöläisistä. Suomen kansallispukukeskuksen Löydöstä muinaispuvuksi -näyttelyssä esitellään havainnollisesti muinaispukujen tutkimusmenetelmiä ja ennallistusten valmistamiseen tarvittavia käsityötekniikoita, kuten erityislaatuisia lautanauhoja. Näyttelyn ovat toteuttaneet FM arkeologi Jenni Sahramaa, käsityömestari Mervi Pasanen, FT arkeologi Krista Wright sekä tekstiilikonservaattori Maikki Karisto. Näyttely on tehty yhteistyössä Löydöstä muinaispuvuksi -projektin ja Kalevalaisten Naisten Liiton Maalöydöstä koruksi - projektin kanssa osana arkeologisen tekstiilitutkimuksen popularisointia. 

Rautakauden Suomessa oli pitkään käytössä vainajien polttohautaus. Nuoremman rautakauden loppu ja keskiajan alku 1000–1200-luvuilla oli Suomessa murrosaikaa, jolloin vainajat haudattiin polttamatta, mutta yhä vanhaan tapaan puettuina ja hauta-antimien kanssa. Tämä tapa tarjoaa arkeologeille ainutlaatuisen mahdollisuuden saada tietoa menneisyyden pukeutumisesta, sillä erityisesti metalliesineiden lähellä on haudoissa säilynyt myös pieniä määriä tekstiiliä ja turkista. Tutkimalla huolellisesti näitä jäänteitä, niiden sijaintia haudassa ja suhdetta toisiinsa, on voitu valmistaa ennallistuksia, muinaispukuja. Säilyneiden tekstiilien määrä haudoissa on kuitenkin niin pieni, että niiden tulkinta on aina haastavaa. Pukuennallistukset ovatkin aina tulkintaa ja kuvastavat myös oman valmistusaikansa käsityksiä ja tavoitteita. 

Arkeologisia tekstiilejä voi tutkia usealla eri menetelmällä. Haudasta löytyneiden tekstiilien tutkimus aloitetaan dokumentoimalla erityyppiset tekstiilit ja niiden ominaisuudet. Mikäli samanlaista tekstiiliä löytyy useammasta kohdasta hautaa, voidaan olettaa näiden kuuluneen samaan vaatekappaleeseen. Korut, koristelut ja viimeistelyt aiemmin tutkittuihin löytöihin verraten auttavat selvittämään, mistä vaatteista mahdollisesti on kyse. 

Yksityiskohtaisemmat tutkimusmenetelmät perustuvat usein mikroskopiaan tai muuhun kuvantamiseen sekä kemiallisiin analyyseihin ja pienten näytteiden tutkimiseen. Visuaalisella tutkimuksella selvitetään kankaiden rakenteita, lankojen kierteitä ja kehruuominaisuuksia, sekä saumojen ja koristeiden yksityiskohtia. Tässä työvaiheessa tekstiileistä otetaan usein pieniä näytteitä osana jatkotutkimuksia varten. Arkeologisia tekstiilejä ei voi koskea, sillä ne ovat huonokuntoisia. Tämä johtuu siitä, että aikoinaan pehmeät ja orgaaniset kuidut ovat vuosisatojen aikana muuttuneet koviksi ja hauraiksi, lasimaisen heikoiksi. 

Kokeellisen arkeologian avulla on selvitetty muinaisten tekstiilien valmistamiseen käytettyjä menetelmiä. Pukurekonstruktioita valmistaessa on saatu tietoa myös siitä, miten työlästä ja aikaa vievää tekstiilien valmistaminen muinaisin menetelmin on ollut. Lisäksi tekstiilien värjäämiseen käytetyt luonnonväriaineet voidaan selvittää kromatografisesti, tekstiilejä voidaan ajoittaa radiohiiliajoituksella, ja erittäin huonokuntoiselle kuitumateriaalille voidaan tehdä aminohappoanalyysi. Lampaanvillasta voi myös selvittää, millä geologisella alueella villaa tuottaneet lampaat ovat eläneet. Nämä kaikki tuovat lisää tietoa perinteisestä pukeutumiskulttuurista ja siitä, missä tekstiilejä on valmistettu ja minne niitä on kaupattu.

Hautalöydöt kertovat yhteisöstään

Vainaja on puettu hautaan ja varustettu antimilla pääosin tämän lähipiirin toimesta. Yleisesti ajatellaan, että vainajan vaatteet ovat olleet tämän omia ja eläessään käyttämiä. Tekstiileistä on löytynyt jäänteitä esimerkiksi vaatetäistä ja kuluneiden paikkojen korjauksista, jotka kertovat käytöstä. Monesti varsinkin runsaslöytöisimmissä hautauksissa naisten korut ovat niin raskaita, että kyse ei luultavasti ole arkivaatteista. Yksi mahdollisuus on, että naiset olisi laskettu hautaan hääpuvussaan.

Vainajan mukaansa saamat varusteet voivat kertoa hänestä itsestään, mutta myös yhteisön tavoista ja uskomuksista sekä hautauksen suorittaneiden käsityksistä, toiveista ja peloista. Hautaukseen liittyvissä symbolisissa merkityksissä onkin paljon sellaista, mitä myöhempien tutkijoiden ja tarkastelijoiden on vaikea tavoittaa. Luuaineisto säilyy Suomen happamassa maaperässä vain harvoin. Siksi rautakauden vainajien sukupuolen määrittäminen onnistuu vain poikkeustapauksissa luita tutkimalla. Sukupuoli on usein määritelty arkeologisen löytömateriaalin perusteella siten, että aseelliset hautaukset on yleensä tulkittu miehiksi ja tiettyjä koruja, kuten olkasolkia, ketjulaitteita ja helminauhoja sisältävät hautaukset naisiksi. Menneisyyden sukupuoliroolit ovat kuitenkin voineet olla monipuolisempia kuin ne oletukset, joita niistä nykypäivänä tehdään. 

Vainajan korujen ja hauta-antimien katsotaan kertovan tämän varallisuudesta, mutta säilynyt kuva voi myös olla hyvin vääristynyt. Mikäli vainajalla ei ole ollut runsaasti metallikoristeita puvussaan, eivät muut materiaalit ole sen yhteydessä säilyneet. Nykyisin tyhjiltä vaikuttavat hautaukset ovat aikanaan saattaneet sisältää hyvinkin runsaasti puusta, luusta, kankaasta, turkiksista, höyhenistä, nahasta ja muista orgaanisista materiaaleista valmistettuja esineitä, jotka ovat vuosisatojen kuluessa kadonneet jäljettömiin.

Muinaisten pukujen valmistus

Rautakaudella tekstiilit olivat pääosin lampaanvillaa. Lampaat olivat Suomessa primitiivistä lyhythäntäistä tyyppiä, ja mahdollisesti ne myös pudottivat itse villansa vuosittain kuten villit esivanhempansa. Mikäli näin oli, villa voitiin nyhtää käsin kuten joidenkin primitiivisten rotujen kanssa vieläkin tehdään. Lampaat olivat usein monenkirjavia.

Lanka kehrättiin värttinällä, mikä oli koko vaatteenvalmistuksen työläin osuus. Rautakauden kehrääjät olivat hyvin taitavia ja tuottivat tasaista, ohutta ja tiukkakierteistä lankaa. Läntisessä Suomessa oli tapana käyttää kankaan loimena kaksisäikeisiä Sz-kerrattuja ja kuteena yksisäikeisiä z-kierteisiä lankoja, Itä-Suomessa myös loimeen käytettiin yksisäikeistä lankaa. 

Tekstiilit voitiin värjätä kuituna, lankana tai valmiina kankaana. Käytössä olivat luonnonvärit: morsingosta saatiin sinistä, puun kuorten tanniineista ja matarasta punaista, ja jäkälistä violettia väriä. Värjäysmenetelmät poikkesivat nykyisestä luonnonvärjäyksestä, sillä käytössä olivat aikaa vievät kyyppivärjäykset ja fermentointi. Puretusaineena käytettiin alumiinia sisältäviä kasveja, kuten liekoja.

Kankaat kudottiin loimipainoisissa pystykangaspuissa. Tällaisilla kangaspuilla kudotaan seisten, lyöden kude paikalleen ylöspäin. Kankaan loimi luotiin usein lautanauhaan, jota kutsutaan aloitusnauhaksi, ja valmiin kankaan päähän voitiin vastaavasti kutoa lopetusnauha. Rautakautisille kankaille ovat tyypillisiä myös reunoihin kudotut putkihulpiot. 
Monet vaatekappaleet, kuten vaippahame, esiliina ja viitta, kudottiin yhtenä kappaleena ja viimeisteltiin koristelemalla lautanauhoilla ja pronssispiraaleilla. Hihallinen paita tai alusmekko vaati kuitenkin leikkaamista ja käsinompelua. Alimmainen paita voitiin valmistaa myös liinakankaasta, eli pellavasta, hampusta tai nokkosesta. 

Suurin osa tekstiileistä valmistettiin luultavasti kotitarvetyönä, mutta koristeita ja nauhoja voitiin myös ostaa taitavilta käsityöläisiltä. Suomesta on löytynyt myös muutamia kotimaisista kankaista poikkeavia villakankaita ja silkkisiä nauhoja, jotka ovat todennäköisesti tuontitavaraa.