Hyppää pääsisältöön

11.4.2022

Muinaisina aikoina mahtava emäntä haudattiin peitettynä pronssispiraalikoristeista välkkyvään viittaansa, kupeillaan upea nauhavyö. Lähes tuhat vuotta myöhemmin arkeologien tutkimustyön ja käsityöläisten osaamisen yhteistyönä syntyvät muinaispuvut kertovat rautakauden upeista puvuista ja taidokkaista käsitöistä.
Kuva
Muinaispukujen hopea- ja pronssikoruja. Kuva Riku Pasanen

 

Suomen kansallispukukeskuksen Löydöstä muinaispuvuksi -näyttelyssä esitellään havainnollisesti muinaispukujen tutkimusmenetelmiä ja ennallistusten valmistamiseen tarvittavia käsityötekniikoita, kuten erityislaatuisia lautanauhoja. 

Näyttelyssä kävijä voi omin silmin nähdä, miltä muinainen emäntä olisi voinut näyttää eläessään. Esillä on käsityömestari Mervi Pasasen valmistama elävöityspuku, mukaan lukien pronssispiraalein valmistettu viitta, joka tekemiseen on mennyt noin 300 työtuntia. 
Näyttelyn ovat toteuttaneet FM arkeologi Jenni Sahramaa, käsityömestari Mervi Pasanen, FT arkeologi Krista Wright sekä tekstiilikonservaattori Maikki Karisto. Näyttely on tehty yhteistyössä Löydöstä muinaispuvuksi -projektin ja Kalevalaisten Naisten Liiton Maalöydöstä koruksi - projektin kanssa osana arkeologisen tekstiilitutkimuksen popularisointia. Näyttely on esillä Suomen käsityön museon Kujalla 22.4.–18.9.2022.

Rautakauden Suomessa oli pitkään käytössä vainajien polttohautaus. Nuoremman rautakauden loppu ja keskiajan alku 1000–1200-luvuilla oli Suomessa murrosaikaa, jolloin vainajat haudattiin polttamatta, mutta yhä vanhaan tapaan puettuina ja hauta-antimien kanssa. Tämä tapa tarjoaa arkeologeille ainutlaatuisen mahdollisuuden saada tietoa menneisyyden pukeutumisesta, sillä erityisesti metalliesineiden lähellä on haudoissa säilynyt myös pieniä määriä tekstiiliä ja turkista. Tutkimalla huolellisesti näitä jäänteitä, niiden sijaintia haudassa ja suhdetta toisiinsa, on voitu valmistaa ennallistuksia, muinaispukuja. Säilyneiden tekstiilien määrä haudoissa on kuitenkin niin pieni, että niiden tulkinta on aina haastavaa. Pukuennallistukset ovatkin aina tulkintaa ja kuvastavat myös oman valmistusaikansa käsityksiä ja tavoitteita. 

Arkeologisia tekstiilejä voi tutkia usealla eri menetelmällä. Haudasta löytyneiden tekstiilien tutkimus aloitetaan dokumentoimalla erityyppiset tekstiilit ja niiden ominaisuudet. Mikäli samanlaista tekstiiliä löytyy useammasta kohdasta hautaa, voidaan olettaa näiden kuuluneen samaan vaatekappaleeseen. Korut, koristelut ja viimeistelyt aiemmin tutkittuihin löytöihin verraten auttavat selvittämään, mistä vaatteista mahdollisesti on kyse. 

Vainaja on puettu hautaan ja varustettu antimilla pääosin tämän lähipiirin toimesta. Vainajan mukaansa saamat varusteet voivat kertoa hänestä itsestään, mutta myös yhteisön tavoista ja uskomuksista sekä hautauksen suorittaneiden käsityksistä, toiveista ja peloista. Hautaukseen liittyvissä symbolisissa merkityksissä onkin paljon sellaista, mitä myöhempien tutkijoiden ja tarkastelijoiden on vaikea tavoittaa. Vainajan korujen ja hauta-antimien katsotaan kertovan tämän varallisuudesta, mutta säilynyt kuva voi myös olla hyvin vääristynyt. Mikäli vainajalla ei ole ollut runsaasti metallikoristeita puvussaan, eivät muut materiaalit ole sen yhteydessä säilyneet. Nykyisin tyhjiltä vaikuttavat hautaukset ovat aikanaan saattaneet sisältää hyvinkin runsaasti puusta, luusta, kankaasta, turkiksista, höyhenistä, nahasta ja muista orgaanisista materiaaleista valmistettuja esineitä, jotka ovat vuosisatojen kuluessa kadonneet jäljettömiin.

Yksityiskohtaisemmat tutkimusmenetelmät perustuvat usein mikroskopiaan tai muuhun kuvantamiseen sekä kemiallisiin analyyseihin ja pienten näytteiden tutkimiseen. Visuaalisella tutkimuksella selvitetään kankaiden rakenteita, lankojen kierteitä ja kehruuominaisuuksia, sekä saumojen ja koristeiden yksityiskohtia. Tässä työvaiheessa tekstiileistä otetaan usein pieniä näytteitä osana jatkotutkimuksia varten. Arkeologisia tekstiilejä ei voi koskea, sillä ne ovat huonokuntoisia. Tämä johtuu siitä, että aikoinaan pehmeät ja orgaaniset kuidut ovat vuosisatojen aikana muuttuneet koviksi ja hauraiksi, lasimaisen heikoiksi. 

Kokeellisen arkeologian avulla on selvitetty muinaisten tekstiilien valmistamiseen käytettyjä menetelmiä. Pukurekonstruktioita valmistaessa on saatu tietoa myös siitä, miten työlästä ja aikaa vievää tekstiilien valmistaminen muinaisin menetelmin on ollut. Lisäksi tekstiilien värjäämiseen käytetyt luonnonväriaineet voidaan selvittää kromatografisesti, tekstiilejä voidaan ajoittaa radiohiiliajoituksella, ja erittäin huonokuntoiselle kuitumateriaalille voidaan tehdä aminohappoanalyysi. Lampaanvillasta voi myös selvittää, millä geologisella alueella villaa tuottaneet lampaat ovat eläneet. Nämä kaikki tuovat lisää tietoa perinteisestä pukeutumiskulttuurista ja siitä, missä tekstiilejä on valmistettu ja minne niitä on kaupattu.

Lisätietoja

Marja Liisa Väisänen, amanuenssi, Suomen kansallispukukeskus, marja.liisa.vaisanen@jyvaskyla.fi, p. 050 311 8247