Tarinallisuuden äärellä museossa
Vierailun alussa liikkuvien jalkojen ja ihmettelevien katseiden seassa on hieman jännitystä. Ollaan keräännytty isoon portaikkoon ja mietitään minne oikein on tultukaan.
Kolmosluokkalaiset vierailevat keväisin Suomen käsityön museossa tutustumassa museoon, niin siellä esillä oleviin näyttelyihin kuin jättämässä oman jälkensäkin vierailustaan. Joku uskaltaa nykäistä hihasta ja kertoa käyneensä täällä jo joskus aiemmin. Joku toinen puolestaan havainnoi ääneen mitä esineitä näkee jo ensikatsauksella. Kolmas puolestaan tiedustelee mikä on vanhin esine museolla. Yhdessä pohdimme vierailulle toimintaohjeet sekä sitä, että miksi niitä tarvitaan. Miksi kaikkiin esineisiin ei saa koskea, minkä takia perusnäyttelyssä on pimeämpää kuin muualla museossa, kuinka kuljetaan tilasta toiseen juoksematta ja jutella saa mutta kaveri kuulee huutamattakin.
Kompassivierailut museoissa ovat äärimmäisen tärkeä osa kulttuurikasvatusta. Monella aikuisella on iso kynnys vierailla museossa. Usein jännittäminen siinä kohdentuu juuri siihen pohdintaan, että miten museossa toimitaan ja mitä siellä oikein on. Kun lapsille ja nuorille otetaan opetukseen mukaan vierailut kulttuurikohteisiin, se hidastaa se tämän kynnyksen kasvamista, ja osalla poistaa sen kokonaan. He oppivat, että museoissa on erilaisia asioita, niissä on erilaisia tiloja ja niissä pääsee myös tekemään sekä koskemaan. Näkemistään asioista voi olla myös monenlaisia mielipiteitä, jotka ovat kaikki yhtä oikeanlaisia ja yhtä tärkeitä. Vierailut ovat äärimmäisen tärkeitä myös siitä syystä, ettei kaikissa perheissä ole syystä tai toisesta totuttu ajattelemaan museoita yhtenä vapaa-ajan vierailukohteena. Tai ei ole osattu huomioida, että oma lapsi saattaisikin olla kiinnostunut museon esittelemistä aiheista. Samoin museon sisältöjen monipuolisuus saattaa yllättää. Se, että koko ikäluokka vierailee samassa kohteessa, tekee siitä myös tasavertaisen. Kyse on myös saavutettavuudesta.
Näyttelyiden teokset hämmästyttävät ja ihastuttavat
Sushi, k-pop, anime, manga, Pikachu, pelit. Vastauksia kaikuu ilmassa, kun olemme miettineet Aulagallerian Dialogi-näyttelyssä, mitä tulee ensimmäisenä mieleen japanilaisesta kulttuurista. Näyttelyssä olemme miettineet samuraisotureita ja arvuutelleet kuka kumma oikein on näyttelyssä oleva iso hahmo sekä hämmästelleet sitä, onko kaikki teokset tosiaan tehty käsin. Hämmästyneet ilmeet kysyvät varmistellen onko kuviotkin tehty käsin. Kyllä ne on, kirjailemalla! Joku huokaisee epäuskoisena, kun taas toinen miettii, kuinka siinä on täytynyt kestää ikuisuus tehdessä.
Aika; se on kiehtova mittari tekemiseen niin lasten kuin aikuistenkin kanssa liittyen käsitöihin. Kuinka kauan maltat tehdä jotain tiettyä samaa asiaa? Kuinka kauan olet kaikkinensa valmis laittamaan aikaa saadaksesi yhden esineen valmiiksi? Mitä jos päivittäisen kännykkäajan käyttäisikin käsitöihin?
Kuvioiden bongaamisesta päädymme sashiko-kirjontaan, jota näyttelyn teoksista löytyy useammastakin. Laskemme yhdessä montako kulmaa yhdessä sashikoon liittyvässä perusmuodossa on, jonka jälkeen mietimme mikä nimitys kuusikulmiolle on. Aina löytyy jokunen, joka osaa yhdistää sen heksagoniin ja loput makustelevat uutta sanaa ja painavat sen mieleensä.
Kirjotut kannat -näyttelyssä mietimme, kuinka nyt ympärillä olevat teokset ovatkin aivan erinäköisiä kuin äskeisessä tilassa ja miksi niitä kutsutaan rekipeitoiksi. Voisiko seinille ripustetut teokset toimia peittoina ja muistuttaako ne oppilaiden omia peittoja? Palaamme hämmästelemään sitä, että kaikki kuviot on jälleen käsin kirjailtuja, vaikka ne ovat niin isoja. Silmät suurenevat, kun paljastuu, että kaikki kuvioiden langat on kasveilla ja sienillä värjättyjä. Pohdimme sitä mitä tarkoittaa vaihtuva näyttely, entä perusnäyttely. Joku muistaa nähneensä jonkin aiemman näyttelyn ja sieltä jonkin tietyn teoksen. Tunnistamme teoksista erilaisia eläimiä, vihanneksia ja hedelmiä samalla miettien niiden yhteyksiä omaan elämäämme.
Mitenkäs ne housut syntyykään?
Perusnäyttelyn äärellä mietimme mitä siellä oleville esineille tapahtuu, kun ne eivät olekaan siellä esillä ja muistelemme, onko joku joskus jättänyt kesän yli pihalle uimalelun ja onko valo ehtinyt syömään siitä värit. Tarkistamme, onko kaikki lähteneet aamulla kouluun sen verran kiireettä, ettei ole unohtunut housut kyydistä. Entä jos tämmöinen vahinko olisi sattunut ja tarvitsimme villahousut, miten ne tehtäisiin? Siihen tarvitsimme lampaan ja villaa. Osa on joskus päässyt kohtaamaan lampaan ja rapsuttamaan sitä. Harjaamaton lampaanvilla herättää paljon keskustelua; miltä se tuntuu, haisee, näyttää. Joku pohtii sen näyttävän joulupukin parralta samalla, kun joku yhdistää asian hiusten kihartumiseen niiden kastuessa.
Karstaamisen äärellä pohditaan oikeaa työskentelyotetta ja mitä kummaa sille villamöykyllä siellä piikkien välissä oikein tapahtuukaan ja miksi niin tehdään. Karstoja jakaessa tarkistelemme, kuinka moni on joskus harjannut hevosta, koiraa, kissaa tai jotain muuta eläintä. Onko joukossa joku, joka on harjannut pienellä hammasharjalla pientä hiirtä? Housut eivät valmistukaan vielä pelkästään karstaamalla ja mietimme mitä muuta pitäisi tehdä. Miten esimerkiksi saadaan lankaa? Monille on jäänyt mieleen mihin Prinsessa Ruusunen satutti sormensa.
Värjäämisestä keskustellessa mielet tuovat Minecraft-pelin pinkit lampaat mukaan keskusteluun ja arvuuttelemme, mikä onkaan se värijauhe, jolla teemme värjäyskokeilun. Moni veikkaa kaakaojauhetta, mutta krappiahan se on!
Perusnäyttelyssä pohditaan esineiden tarinoita
Perusnäyttelyssä yhdistämme museon esineisiin ja tarinoihin vielä tiukemmin oman elämämme tarinat tikkurineuleen äärellä. Kuuntelemme kalastajan villapaidan tarinan hiirenhiljaa lattialla pötkötellen, jonka jälkeen moni haluaa kertoa mikä esine juuri itselle on se maailman tärkein ja miksi. Samalla mietimme miten esineitä voi paikata, parsita ja korjata, jos ne kuluvat puhki tai niihin tulee reikä, kuten jonkun sukassa. Entä mikä on oman opettajan rakkain esine? Monet veikkaavat kahvipakettia.
Museokierroksella pääsee myös itse tekemään
Työpajaosiossa museokierroksen tarinat ja tekemiset nivoutuvat yhteen kahdessa tehtävässä. Luentosalin seinään rakentuu hiljalleen vierailuiden edetessä oppilaiden yhteisteos värikkäistä heksagonkartongeista, joihin on piirretty näyttelyissä nähtyjä asioita, omia lemppariruokia, eläimiä ja muita itselle tärkeitä asioita. Monesta vierailijasta on jännittävää, että oma työ jää museon seinälle ja on osa muiden koulujen kolmosten tekemiä osasia. Omana työnä työpajassa tehdään pienet kirjat taittelemalla ja samalla opetellaan taittoluun merkitystä. Taittelun edetessä yksi paperiarkki muovautuu ensin kaukoputkeksi, sitten pieneksi taloksi ja lopulta kirjaksi, jonne jokainen pääsee piirtämään ja kirjoittamaan niitä itselle tärkeitä asioita. Moni ei malttaisi lopettaa, kun on päästy vauhtiin, vaikka nälkä jo kurniikin vatsassa. Olemme kahdessa tunnissa ehtineet nähdä vain pienen osan museosta ja osa tuumiikin, että täytyy tulla uudestaan ja miettivät kuka olisi itselle se tärkeä aikuinen, jonka kanssa haluaisi tulla käymään.
Museoesineen tarina avaa uusia maailmoja
Tarinallisuus kantaa ja nivoo nähdyt asiat omaan elämään ja omiin kokemuksiin. Museossa on asioita, joista osa on tutunnäköisiä, osa ihan outoja ja osa hämmästyttäviä. Monenlaisia tunteita ja ajatuksia herättäviä ‒ sitä museo on.
Viikolla viipottaessani näyttelyn halki, kantautuu korviini kuinka joku lapsi innoissaan kertoo aikuiselle että ”tule katsomaan, täällä seinällä on se minun tekemä” ja haluaa seuraavaksi käydä näyttämässä mitä he tekivät alhaalla perusnäyttelyssä. Museo on jännä paikka, muttei enää niin jännä, etteikö sinne uskaltaisi vierailulle.
Teksti ja kuvat: Margarita Rosselló Ramón, museolehtori Suomen käsityön museossa.