Salaisuuksia ja tarinoita ryijykonservoinnin maailmasta: Konservointikeskuksen ajankohtaisia konservointitöitä
Muistan kun vuonna 2008 aloin opiskelemaan tekstiilikonservointia, toivoin kovasti, ettei opintoihin liittyisi kovin paljoa ryijyjen kanssa työskentelyä. Ryijyt olivat minusta vähän inhottavia, kuten monen ikätoverinikin mielestä. Vintillä lojuneita, pölyisiä, tunkkaisen hajuisia, koinsyömiä. Mielessäni olivat mummoloiden psykedeelisin kuvioin koristellut, olohuoneen paraatipaikalta makuuhuoneisiin piilotetut 60-luvun ryijyt, jonka villiä joka suuntaan sinkoilevaa liikekieltä katsellessa uni ei tullut. Lähes kuviottomiksi haalistuneet ja nikotiinin kellastamat palikkatyyliset funkisryijyt, jotka silloisessa tilassaan sulautuivat yhdeksi keltaiseksi massaksi vanhojen lakkapintaisten mäntylistojen kanssa.
Mutta mitä enemmän ryijyistä opin ja niiden kanssa työskentelin, sitä enemmän inhoni hälveni ja lopulta kääntyi innostukseksi. Tässä blogikirjoituksessa kerron Konservointikeskuksen viime vuoden ryijykonservointitöistä ja vähän siitä, että miksi ne ryijyt vaan ovat minusta niin ihania nykyisin.
Elämänpuuryijy 1851 – tarinoita puuvillanukkien takana?
Syksyllä meillä oli työn alla upea yksityisasiakkaan elämänpuuaiheinen ryijy vuodelta 1851. Ryijy oli alun perin omistajan isoäidin äidin (oletettavasti) morsiusryijy. Ryijy tuli meille puhdistettavaksi, ja samalla siihen ommeltiin ryijyn rakennetta paremmin tukeva ripustuskaitale.
Poikkeuksellista tässä ryijyssä oli ryijyn nukkalankojen materiaali. Yleensä ryijyjen nukkalankoina on käytetty villaa. 1800-luvulla puuvillaa saatettiin käyttää villan seassa lähinnä korostusvärinä, mutta tässä ryijyssä puuvillaa on valtavan paljon. Kuviopuolella siniset nukkalangat ovat kerrattua ja keltaiset yksityiskohdat ohuempaa, kertaamatonta puuvillalankaa. Lisäksi ryijyn nurjalla puolella puuvillaa on käytetty villan rinnalla nukitukseen lähes koko pinnan nukissa. Olin aiemmin oppinut, että puuvilla oli vielä 1850-luvulla melko vähäisessä määrin käytetty materiaali. Ostolankoja ja -kankaita on käytetty tuolloin vielä harvoin, ja ensimmäinen ajatukseni ryijyn nähdessäni oli, että tässä on ollut huomattavan varakas talo kyseessä. On tietysti myös mahdollista, että puuvillalangat on lisätty ryijyyn myöhemmin villaisten nukkien kuluttua pois aikana, jolloin puuvilla on ollut jo yleisemmin käytössä ollut ja edullisempi materiaali. Mikäli puuvillanukat olisivat 1850-luvulta, olisi meillä todellinen harvinaisuus käsissämme. Nukkien alkuperäisyyttä ei ryijyä tutkimalla voitu sulkea pois, joten jatkokysymykset puuvillaisista nukista heräsivät.
Finna-haulla löysin muutamia tuloksia suomalaisten museoiden kokoelmiin talletetuista saman aikakauden ryijyistä, joissa olisi mainintoja puuvillaisista nukista. Pikaisten hakujen perusteella löysin mainintoja, että puuvillaa olisi käytetty lähinnä korostusvärinä pienissä määrin muun muassa Lahden museoiden ryijyissä. Tähän tapaan olen itsekin aiemmin nähnyt 1800-luvun kansanomaisia ryijyjä nukitetun puuvillalangoilla. Kansallismuseon kokoelmissa on ryijy vuodelta 1858, josta mainitaan, että kaksipuolisesti nukitetun ryijyn taustapuolen nukka on valkoista puuvillalankaa. Villalankaan verrattuna valkoinen puuvilla oli kirkkaampaa ja vitivalkoisempaa, joten erityisesti siitä innostuttiin sen ollessa uutuus, sillä sen värimaailma oli jotain, mihin ei ollut totuttu.
Kaksipuoleisesti nukitettuja ryijyjä on käytetty pääasiassa peitteinä, joten nykyihmisen näkökulmasta tuntuu hassulta, että lämpöä eristävien ominaisuuksiensa puolesta erinomainen villa on tässä konservointiin tulleessa ryijyssä korvattu nimenomaan ryijyn kuviottomalla puolella ruskealla ja oljenvärisellä puuvillalangalla. Jos lankaa olisi käytetty paraatipuolella komeilutarkoituksessa, olisi puuvillan käyttö järkeenkäypää, mutta tässä ryijyssä suurin osa puuvillasta on ns. nurjalla puolella piilossa. Näin siis erityisesti, jos oletukseni mukaisesti puuvillamateriaali on ollut kallista ja vaikeasti saatavilla.
Ensimmäinen kotimainen puuvillatehdas oli toki perustettu Tampereelle jo vuonna 1828, ja vuonna 1851 olivat jo muutaman vuoden toimineet puuvillatehtaat Turussa ja Forssassa. Tuolloin tuotannossa on ollut ainakin neule-, sukka- ja pitsilankoja, mutta kiinnostavaa olisi tietää, missä määrin kotimaiset puuvillatehtaat ovat tuottaneet myyntiin lankoja kotikutojien tarpeisiin. Mitkä ovat olleet reitit tehtaalta kuluttajalle? Miten paljon puuvilla on maksanut vuonna 1851, eli miten suuri rahallinen panostus komean morsiusryijyn teettäminen on ollut tuolloin? Onko ryijyn puuvillat hankittu kotimaasta vai ulkomailta? Onko ryijyn omistajilla ollut yhteyksiä puuvillateollisuuteen?
Näihin kaikkiin kysymyksiin olisi mahtavaa ehtiä paneutua. Näin yksittäisen perhekalleuden tarina saattaisi kytkeytyä osaksi suomalaisen puuvillateollisuuden tarinaa. Konservoinnin yhteydessä meillä on kuitenkin harvoin aikaa perehtyä konservoitavan ryijyn historiaan, ja selvittelymme jäävät usein edellä kuvaamieni Finna-hakujen kaltaisiksi pintaraapaisuiksi.
UFF-ryijy ja solmujen salaisuus
Vuoden 2022 alussa saimme kokoelmiimme 1700-luvulta peräisin olevan ryijyn, jonka päätyminen UFF:n keräyslaatikosta Suomen käsityön museoon oli melkoinen sattumien summa, ja josta Helsingin Sanomien toimittaja kiinnostui ja kirjoitti jutun Sunnuntai-hesariin 21.8. Tämän jälkeen tämä ns. UFF-ryijy on saanut palstatilaa Laine-neulelehden numerossa 16 ja ryijyä on esitelty opastetulla kierroksella Konservointikeskuksessa. Lehtijuttu herätti kiinnostusta myös Norjassa, ja heränneen kiinnostuksen pohjalta koottiin Norwegian Textile letter –verkkojulkaisuun kaksi artikkelia suomalaisista kansanomaisista ryijyistä.
Saimme vihdoin loppuvuodesta kalenteristamme aikaa raivattua myös omien kokoelmien tutkimiselle, ja UFF-ryijyn perusteellinen dokumentointi aloitettiin joulukuussa. Dokumentoinnin yhteydessä ryijystä kirjataan ylös tarkasti erilaisia tietoja, kuten ryijynukkien solmimistiheys, lankojen paksuus, kierteisyys ja solmimistapa. Ryijyn tarkemmassa tutkimisessa huomasimme, että ryijynukat on solmittu erikoisella tavalla. Suomalaisten ryijyjen solmutyyppi on ns. smyrnasolmu. Muitakin solmimistapoja tunnetaan, mutta suurin osa nykypäiviin säilyneistä ryijyistä on solmittu käyttäen nukissa smyrnasolmua. UFF-ryijyssä tämän tavallisen ryijysolmun lisäksi on solmittu nukkia niin, että solmut asettuvat puoleksi päällekkäin loimilankojen ympäri. Näin saadaan aikaan hieman paksumpi ja tiheämpi nukitus kuin smyrnasolmuin solmimalla. Tämä solmimistapa mainitaan kyllä kirjallisuudessa, ja sillä on voitu nukittaa ryijyjä osittain, esim. ryijyjen reunoissa, mutta UFF-ryijyssä kahta solmutyyppiä on kuitenkin käytetty rinnakkain osin hyvinkin epäjohdonmukaiselta tuntuvin tavoin. Kyseessä ei tunnu olevan halu korostaa tiettyjä kuvioita, värejä tai alueita, vaan eri solmuja on sekoiteltu sikin sokin. Koska meillä Konservointikeskuksen konservaattoreilla on vilkas mielikuvitus, aloimme tietysti viritellä erilaisia villejä teorioita solmujen solmimisjärjestyksen pohjalta. Voisiko ryijyyn olla kätketty salainen viesti? Vielä emme ole keksineet, mikä solmujen salaisuus on, mutta ainakin kiinnostavat kahvipöytäkeskustelut on taattu hetkeksi eteenpäin. Samoin edelleen on jäänyt mysteeriksi ryijyn alkuperä.
Vuohet viidassa – pesukemiaa ja vuotavia värejä
Aloitimme lokakuussa konservoimaan yksityisasiakkaan neljän ryijyn kokonaisuutta, joiden joukossa oli pesun tarpeessa ollut Vuohet viidassa –ryijy, jonka mallin on suunnitellut Aune Vuorinen. Mallista on julkaistu kuva mm. "Virkkaus- ja neuletyöt" –lehdessä 1951/2, mutta tarkka suunnitteluvuosi ei ole tiedossa. Ryijy kuului Neovius Oy:n mallistoon ja on tyyliltään ns. valööriryijy, jotka olivat tyypillisiä 1940–1950-luvuilla.
Ryijy on valmistettu ompelemalla nukkalangat valmiiseen pohjakankaaseen. Ryijyn välikude on harmaata villalankaa, jossa on seassa lumppulankaa, mikä viittaisi siihen, että ryijy on valmistettu melko pian toisen maailmansodan aikaisen materiaalipulan jälkeen. Ryijyn kuva-aiheena on ryijyn nimen mukaisesti risukossa eli viidassa laiduntavia valkoisia vuohia. Osan puista nukkalankoina on tummanruskeaa villalankaa, joka värinkestotesteissä osoittautui erittäin väriä päästäväksi. Pelkona oli siis, että pesussa ruskea väri leviäisi ja tarttuisi vaaleampiin nukkalankoihin. Eli pesun tuloksena olisi viita vuohissa, eikä päinvastoin.
Kokeilimme pesuliuoksen pH:n nostoa ja laskua värinkeston parantamiseksi, mutta happamuudella ei näyttänyt olevan vaikutusta värin vuotamiseen. Huomasimme, että värin irtoaminen tapahtui vain ensimmäisessä pesussa ja toisen pesun aikana ja testilangan kuivuessa väriä ei enää irronnut, joten vaikutti siltä, että irtoava väri oli vain langan värjäysprosessissa pois huuhtelematta jäänyttä irtoväriä. Tämä irtoava väri poistuu pesussa ilman, että lanka haalistuu silminnähden. Nämä alkuun irtoväriä päästävät tapaukset eivät ole ongelmallisia niissä tapauksissa, joissa ryijyn nukkalankojen joukossa ei ole täysin valkoisia lankoja. Nyt mietimme kuitenkin, saattaisivatko pesuvedessä lipuvat värihiukkaset kuitenkin eksyä valkoisena hohtaviin vuohiin.
Tapanamme on kollegani Susanin kanssa pallotella ideoita töiden äärellä. Toinen meistä mietiskeli, voisiko kotipyykkäreille myytävistä värinkerääjäliinoista olla hyötyä meillekin, joten työpäivän päätteeksi tein reissun paikalliseen markettiin tutkimaan liinojen pakkausselosteita. Liinapakettien kyljistä ei löytynyt mainintaa liinojen koostumuksesta tai siitä, mihin niiden teho perustuu. Konservoinnissa on tärkeää se, että kaikki toimenpiteet, joita teemme tekstiileille, ovat sellaisia, joiden vaikutuksia tekstiilin säilymiselle pitkän ajan kuluessa pystymme ennustamaan. Kaikkien käytössä olevien aineiden ja materiaalien tulisi olla sellaisia, että niiden tarkka koostumus on tiedossa, tai joita on tutkittu historiallisten esineiden konservoinnin yhteydessä. Saadaksemme tietoa aiemmin meille tuntemattomista aiheista, luemme konservointiaiheisia artikkeleita tai kirjallisuutta. Nyt kaivettiin esiin pesukemiaa käsitteleviä aineistot ja yritettiin selvitellä, onko värinkerääjäliinoja tutkittu historiallisten tekstiilien pesun yhteydessä. Kollegani Susan osallistui jopa pesukemian kurssille, jossa Sveriges forskningsinstitut:n tutkijat Mikael Kjellin och Ann-Charlotte Hanning pohtivat kysymystä, mutta tulivat siihen tulokseen, ettei aiheesta ole tehty tutkimuksia, jotta voitaisiin sanoa liinojen hyödyistä tai haitoista mitään.
Vuohet viidassa –ryijy päädyttiin lopulta pesemään perinteisin konservointipesumenetelmin, eli tasossa isossa pesualtaassa. Kuivatuksen aikana vettä imeytettiin väriä vuotavista langoista imeytysmateriaaliin, ja näin saatiin värin tarttuminen vaaleisiin lankoihin estettyä.
Ryijy herättää kutkuttavia kysymyksiä
“Ryijy on lähtökohtaisesti kolmiulotteinen, aineellis-elämyksellisillä ja kulttuuris-symbolisilla arvoilla kyllästetty olio. Ei aivan esine, eikä pelkkä kuva, ryijy pursuilee kategorioiden yli. Se on tuuhea käsite.”
Tämän Harri Kalhan määritelmän ryijyistä kollegani Sari Jantunen esitteli minulle vastikään ja ymmärsin, että tosiaan: ryijyä on vaikeaa sulloa siistin muotoiseen laatikkoon. Aivan kuten UFF-ryijyn kutojan tapa sotkea eri solmutyyppejä ei sulloudu mihinkään vielä tunnistettuun kategoriaan. Myös Konservointikeskuksen töissä vastaan tulevat ryijykonservoinnin haasteet rönsyilevät aina niin, että pienestä käytännön ongelmasta päästään potentiaalisesti tunteja, päiviä, kuukausia ja jopa vuosia kestävään selvittely- ja tutkimustyöhön. Näin ainakin, jos käytössä olisi rajattomasti työtunteja ja rajattomat tutkimusresurssit. Ryijyn aineelliset ja kulttuuriset ulottuvuudet jäävät kutkuttelemaan mieltä vielä pitkäksi aikaa senkin jälkeen, kun asiakastyö on matkannut takaisin kotiinsa tai kokoelmaryijy aseteltu ilmavasti riittävän tilavaan säilytyslaatikkoonsa, jossa se mahtuu tuuheana lepäämään ja odottamaan seuraavaa kertaa, kun se otetaan esille.
Teksti: Anni Tuominen, johtava konservaattori, Konservointikeskus
Kuvat: Susan Hannusas