Muinaispuku

Muinaispuku perustuu esihistoriallisen ajan hautalöytöihin

Muinaispuvut perustuvat arkeologisissa kaivauksissa löytyneisiin esihistoriallisen ajan lopun tekstiilien jäänteisiin. Pakanalliseen tapaan kuului haudata vainajat juhlapuvuissaan. Naisten pukujen koristeena oli usein runsaasti pronssispiraaleja ja muita koruja, joista liuenneet kuparisuolat ovat säilyttäneet pukujen kankaiden osia. Näiden fragmenttien perusteella tutkijat ovat pystyneet selvittämään pukujen rakenteen, kankaiden lankatiheydet ja paljon muuta.

Suomalaiset muinaispuvut ilmentävät hyvin kansallisten ja kansainvälisten ainesten osuutta kulttuurissa. Pukujen perusosat ja valmistustekniikat ovat peräisin muualta. Ne ovat lainaa Antiikin Kreikasta Skandinavian kautta tai Baltiasta, jopa suoraan Bysantista.

Muinaispuvuista on tänään juhlapukukäytössä Perniön, Tuukkalan, Muinais-Karjalan, Euran, Maskun, Kaarinan ja Mikkelin seudun puvut. Miesten muinaispukuja ei ole hautamateriaalin vähyyden vuoksi voitu ennallistaa.

Muinaispukututkimusta tehty yli sata vuotta

Ensimmäiset kuvat "muinaissuomalaisista asuista" esitettiin Kalevalan vuoden 1887 painoksessa. Tohtori, arkeologi Theodor Schvindtin näkemys muinaissuomalaisesta asusta valmistettiin 1892 ns. Aino-pukuna. Se suunniteltiin rooliasuksi Wiipurilaisen osakunnan arpajaisjuhlan Kalevala-aiheista kuvaelmaa varten. Ensimmäinen tieteellisiin tarkoituksiin toteutettu muinaispuku oli ns. Perniön emännän puku. Sen suunnitteli tohtori, arkeologi Hjalmar Appelgren (-Kivalo) 1925 Helsingissä pidettyyn Pohjoismaiseen arkeologikongressiin. Seuraavaksi suunniteltiin Tuukkalan puku 1936. Ennallistuksen teki todennäköisesti kansantieteilijä, fil. maist. Tyyni Vahter. Hän suunnitteli myös Muinais-Karjalan puvun 1952. Kaukolan puvuksi nimitetyn ennallistuksen toteutti kansatieteilijä, fil. maist. Riitta Heinonen 1956.

Viime vuosikymmenien tutkimuksissa on käynyt ilmi, että Perniön, Muinais-Karjalan ja Tuukkalan pukujen perusrakenne on väärin toteutettu. Puku on itse asiassa ollut suorakulmainen vaatekappale, jonka yläreuna oli käännetty kaksinkerroin. Koko vaate kiedottiin vartalon ympärille ja kiinnitettiin soljilla olkapäiltä.

Tällainen vaate tunnetaan jo Antiikin Kreikasta lähes kolmen vuosituhannen takaa peplos-nimisenä. Suomalaiset lähes tuhat vuotta vanhat muinaispuvut voidaan nähdä tämän yleiseurooppalaisen pukumuodin viimeisenä vaiheena. Dosentti Pirkko-Liisa Lehtosalo- Hilanderin 1970-luvulla tutkima Euran puku on muinaispuvuistamme ensimmäinen peplos-tyyppinen asu. Tätä seuranneet muinaispukuennallistukset, Maskun (konservaattori, fil.maist. Leena Tomanterä), Kaarinan (fil.kand. Jaana Riikonen) ja Mikkelin seudun (Lehtosalo-Hilander ja Riikonen) puvut ovat vahvistaneet pukumallin oikeellisuutta.

Miesten pukujen tekstiilijäänteitä tunnetaan rautakauden lopulta niin vähän, että ennallistuksia ei ole pystytty valmistamaan. Miesten pukujen koristeena oli muutamia solkia. Skandinaavisten löytöjen ja kuvien sekä suomalaisten solkien haudassa sijainnin perusteella on kuitenkin ollut mahdollista tietää jotain miehen vaatetuksesta.