Hyppää pääsisältöön
Kuva
Suomen käsityön museon vapaaehtoiset käyvät läpi kokoelmien paikkatietomerkintöjä.
Suomen käsityön museon tekstiilikokoelmien paikkatietoinventointia.
Kuva
Suomen käsityön museon vapaaehtoiset käyvät läpi kokoelmien paikkatietomerkintöjä.

Suomen käsityön museon kokoelmissa on tekstiileiksi luettavia esineitä noin 30 000 kappaletta. Kokoelmiin kuuluu useita osakokoelmia, jotka on nimetty sisällön mukaan. Osakokoelmia ovat mm. Ammattikäsityön kokoelma, Käsityökasvatuksen ja -koulutuksen kokoelma, Sisustustekstiilikokoelma, Pukeutumisen kokoelma, Pitsikokoelma jne. Lista on pitkä, sillä tekstiilit liittyvät ihmisen elämisen ja asumisen kaikkiin vaiheisiin.

Kokoelmien vanhimmat osat ovat 1800-luvun loppupuolelta ja ne on kerätty kotiteollisuusmuseon ensimmäisen toimintajakson aikana. Keisarillinen senaatti teki päätöksen museon perustamisesta 14.12.1888. Suomen käsityön museo toimi vuosina 1890–1908 Helsingissä Taideteollisuusmuseon yhteydessä ja Suomen Taideteollisuusyhdistyksen alaisuudessa. Puutyönopettaja Vera Hjelt osti ensimmäiset 619 esinettä kokoelmiin Pariisin maailmannäyttelystä vuonna 1889. Kokoelmia kartutettiin vuoteen 1906 asti pääasiassa ulkomaisilla esineillä ja työvälineillä.

Museon pitkään historiaan kuuluu myös vaihe, jolloin kokoelmat olivat laatikoihin pakattuina Helsingissä noin 50 vuotta. Vuonna 1908 museo oli siirtynyt Valtion kotiteollisuustoimiston hallintaan ja 1910–1920-luvuilla Valtion kotiteollisuusmuseolla, kuten museota siihen aikaan kutsuttiin, oli omat näyttelytilat ja kirjasto. Kotiteollisuustoimiston tilanpuutteen vuoksi museon esineet olivat kuitenkin varastoituna vuoteen 1982 asti, kunnes museo avattiin uudelleen yleisölle Jyväskylässä 10.6.1983 nimellä Suomen kotiteollisuusmuseo.

Toiminnan uudesta aloituksesta lähtien kokoelmat ovat taas karttuneet sekä esine- ja arkistolahjoituksien että museon toimesta tehdyn systemaattisen esinekeräyksen ja kulttuuri-ilmiöiden tutkimiseen liittyvien tutkimushankkeiden tuloksena.

Esinekokoelmat sijaitsevat kokoelmien säilytykseen erityisesti rakennetuissa ja varustetuissa tiloissa, joissa on vakaat lämpötilan ja suhteellisen ilmankosteuden olosuhteet, ns. museoilmasto. Säilytystiloissa on kullekin esinetyypille soveltuvat kaapistot, hyllyköt ja laatikostot. Jokainen yksittäinen esine on pakattu suojamateriaaleihin, joina yleisimmin käytetään hapotonta silkkipaperia, arkistokelpoisia pahvilaatikoita ja puhtaaksi pestyä lakanakangasta.

Suomen käsityön museolla on ollut Jyväskylässä kaksi sijaintipaikkaa, mutta kokoelmien säilytystiloja on ollut useampia ja kokoelmia on jouduttu muuttamaan paikasta toiseen useampia kertoja. Muutot on jouduttu tekemään melko kiireellisesti ja vaikka kaikki onkin saatu sujumaan turvallisesti, on kokoelmien sisäiseen järjestykseen kuitenkin päässyt syntymään jonkin verran epäjärjestystä ja puutteellisia sijaintitietojen merkintöjä. 

Museossa on juuri siirrytty käyttämään uutta, monipuolista kokoelmanhallintajärjestelmää, joka kaiken muun esinetiedon lisäksi sisältää jokaisen yksittäisen esineen sijaintipaikan koodimerkinnän. Merkintä osoittaa esineen sijainnin hyllyn, ripustusorren, laatikon tms. tarkkuudella, mutta valitettavasti kokoelmanhallintajärjestelmän hyödyntämisestä puuttui kuitenkin tämä oleellinen osa, kun tarkkoja sijaintitietoja ei ollut vielä syötetty järjestelmään. Ja niin kauan kuin ei ollut tarpeeksi tarkasti yksilöityjä esineiden sijaintitietoja, yksittäisen esineen löytäminen säilytystiloista oli työlästä ja aikaa vievää.

Todettiin, että kokoelmat oli tarpeen inventoida. Urakka on valtava ja sitä on mahdotonta tehdä sujuvan nopeasti muiden kokoelma- ja konservointitöiden ohessa. Museon vapaaehtoiset auttajat, Museokumppanit antoivat taas kerran suurenmoisen apunsa ja ryhtyivät paikkatietoinventoimaan.

Koronavuosi oli keväällä 2020 lopettanut Konservointikeskuksessa meneillään olleet pukupussien valmistushankkeet, mutta paikkatietoinventointi pystyttiin tekemään koronaturvallisesti pareittain työskennellen, yksi työpari päivässä ja niin monta tuntia päivässä kuin tekijöistä mukavalta tuntui. 

Järjestelmällisesti pakkaus pakkaukselta edeten kukin työpari otti esille jokaisen tekstiilin, joka säilytystilaan on sijoitettu. Toinen työparista etsi esineeseen kiinnitetyn luettelointinumeron ja toinen kirjoitti listaan kyseisen numeron sekä sen tarkan kirjain- ja numerokoodin, jolla esineen sijaintipaikka ilmoitetaan ja joka syötetään kokoelmanhallintajärjestelmään. Kun kokoelmaesinettä tarvitaan johonkin, se on helppo löytää omalta paikaltaan ja sinne se myös täsmällisesti palautetaan esim. näyttelykäytön jälkeen.

Kuva
Suomen käsityön museon vapaaehtoiset tehtävissään kokoelmakeskuksessa.

 

Samalla kun esinepakkauksia käytiin läpi, kohennettiin myös pakkausten kuntoa siten, että vanhentuneet silkkipaperit vaihdettiin ja pakkausjärjestystä paranneltiin. Kaikkiaan seitsemän museokumppania teki vapaaehtoistyötä paikkatietoinventoinnin parissa. Aikaa kului 332 tuntia ja tekstiilien säilytystilassa inventoitiin noin 11 500 tekstiiliesinettä. Lisäksi mukana oli Konservointikeskuksen kaksi työharjoittelijaa, jotka myös tekivät inventointia ja pakkausten uusimista. Museomestari rakensi muutamia uusia säilytyskalusteita ja hänen kanssaan mietittiin esineryhmien järkevää sijoittelua. Museomestarille kuuluu myös tämän projektin viimeistely niin, että hän syöttää ajantasaiset paikkakoodit kokoelmanhallintajärjestelmään.

Kuva
Suomen käsityön museon vapaaehtoinen merkitsee kokoelmaesineeseen paikkatietoja.

Museokumppaneille tämä oli heidän omien sanojensa mukaan mieluisa projekti, jossa pääsi lähikontaktiin museon kokoelmaesineiden kanssa ja sai ihailla entisajan taitoa ja tekemisen laatua. Löytyi hienoja esineitä ja outoja esineitä sekä sellaisia esineitä, joiden tarpeellisuus on jo unohtunut – kovin monessa taloudessa ei enää ole käytössä pannumyssy!

Teksti ja kuvat: Anne Vesanto, johtava konservaattori, Konservointikeskus